Onnellista uutta vuotta!

Eräs lempi joulupyhien lauluistani, John Lennonin  Happy Xmas (War is over) sopii vuoden viimeiseen blogiini, joka on vähän kaiken yhdistelmää ja puhdasta pohdintaa, kuin porkkananenä lumiukon naamatauluun. Näin vuoden lopussa sitä lähes automaattisesti istahtaa katsomaan kulunutta vuotta, pohtiakseen mihin on elämässään päässyt, minne elämä on sinut kuljettanut. Minulla vuosi 2021 oli elämäni suurin muutosten vuosi.

Joten nyt on joulu, ja mitä me olemme tehneet (sota on ohi, jos niin haluamme). Taas yksi vuosi takana, ja uusi vasta aluillaan (sota on ohi, jos niin haluamme).

Lopeta sotiminen, itseäsi ja muita vastaan. Meidän on luovuttava sodistamme voidaksemme elää myötätuntoisesti. Björn "Natthiko" Lindeblad kirjoittaa hyvin kirjassaa Saatan olla väärässä - Ja muita oivalluksia elämästä monista samoista asioista, joita itsekin olen oivaltanut kuluvan vuoden aikana. Kuten sotimisen turhuudesta, kuluttavasta sodasta itseä ja muita vastaan.

Myös kontrollin luovuttaminen, ja luottaminen elämään on tärkeää. Kontrollin luovuttaminen ei tarkoita yrittämisestä luopumista, elämän armoille heittäytymisestä, vaan sitä ettemme pysty oikeasti hallitsemaan kaikkea, mitä elämäämme liittyy. Yhtenä aspektina tähän on kuolema, jonka pelko estää monia meistä elämästä. Monet lähellä kuolemaa käyneet ihmiset ovat ymmärtäneet hetken tärkeyden, ja oman kuoleman kontrolloimattomuuden. 

Emme tosiaan voi tietää milloin kuolemme, joten meidän tulisikin elää aina hetkessä, olla tietoisesti läsnä ja nauttia siitä, mitä elämä meille tarjoaa. Ylä- ja alamäet kuuluvat elämään, ja kummatkin voivat tarjota yhtälailla nautintoa elämäämme, kun ymmärrämme oman roolimme elämässämme. Alamäet toki voivat satuttaa, mutta katsellessamme tilannettamme objektiivisesti, huomaten mahdollisuudet joita alamäkemme meille tarjoaa, pystymme nauttimaan elämän tarjoamista kyydeistä.

Vähintä mitä voimme tehdä, on olla kiitollisia vastaamme tulevista elämyksistä. "Oloni on kurja, sen täytyy tarkoittaa että menetin jotakin tärkeää - olen onnekas ja kiitollinen, että olen saanut kokea jotakin niin upeaa, mikä aiheuttaa minulle tällaisen olon". 

Erään tarinan mukaan tuhansia vuosia sitten eläneen viisaan persialaisen kuninkaan sormuksessa luki "This too shall pass". Mikään elämässämme ei ole pysyvää, niin hyvät kuin huonotkin hetket eivät ole tulleet jäädäkseen. Ole kiitollinen siitä kauneudesta, jota kohtaat, nauti ja ole kiitollinen hyvistä hetkistä, ja mikä tärkeintä - koita nähdä se kauneus, mikä huonojen hetkien takana on, ja olla kiitollinen niistäkin. Tämäkin, kuten kaikki, tulee menemään ohi.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Kuinka antaa anteeksi

Tämä blogin aihe tuli mieleeni yllätys yllätys, rakkaan lempiharrastukseni eli lukemisen äärellä. Kirjoitin aikaisemminkin Martin Seligmanista ja erityisestä hänen kirjastaan Learned Optimism. Tähän aiheeseen törmäsin hänen toisessa kirjassaan, Authentic Happiness, kun Seligman kertoi erään toisen psykologin, Everett Worthingtonin anteeksiantamisen metodista, jota hän kutsuu sanalla REACH. Huomasin soveltaneeni tätä metodia jo kesällä tietämättäni, mutta nyt olin löytänyt sille hyvän pohjan jolle rakentaa. 

REACH-sanan R tulee sanasta "recall", mieleen palauttaminen. Tarkoituksena on muistaa kipua aiheuttanut tai muuten anteeksiantoa vaativa tilanne niin objektiivisesti kuin mahdollista, olla keskittymättä pelkästään itseensä ja omiin tuntemuksiin vaan ottaa myös toinen osapuoli huomioon; mitä hän tai he kokevat, tuntevat, pelkäävät ja niin edelleen.

E tulee sanasta "empathize", empatisoi. Kun aluksi on pyrkinyt palauttamaan tilanteen mieleensä objektiivisesti, yrittäen ottaa myös muut huomioon, voi pyrkiä kokemaan empatiaa häntä tai heitä kohtaan. Miksi toinen osapuoli toimi kuten toimi, ja ymmärrä että tarkoituksena on tuskin ollut sinun satuttaminen. Jos on, niin myös tälle löytyy syynsä, joista tuntea empatiaa toista kohtaan.

A tulee lauseesta "altruistic forgiveness", pyyteetön anteeksianto. Tämä on yksi suurimmista ja vaikeimmista lahjoista, jonka toiselle voit antaa. Mieti tilanteita, kun olet itse saanut anteeksi, ja anna toiselle pyytettömästi anteeksi se, että hän tai he ovat sinua satuttaneet. Anteeksianto vapauttaa meidät, asettumalla vihan ja kostonhalun yläpuolelle.

C tulee lauseesta "commit yourself to forgive publicly", tee anteeksiannostasi julkinen. Ei välttämättä tarkoita siis, että pitäisi kirjoittaa se näin julkisesti blogin muotoon mitä itse, vaan voit kertoa siitä ystävällesi kirjoittaa kirjeen, runon, laulun, mitä tahansa. Mikä tärkeintä, kerro anteeksiannosta sen kohteelle.

Viimeiseksi H, eli "hold onto forgiveness", pidä kiinni anteeksiannostasi. Muistot tilanteesta valtaavat varmasti mielen aika-ajoin, mutta anteeksiannosta kiinni pitäminen vapauttaa lopulta muistojen aiheuttamista tuskista. 

Aikaisemmassa blogissani anteeksiannosta kirjoitin myös, että loppujen lopuksi kaikki tilanteet ovat sellaisia, joissa toimimme parhaimpien tietojemme ja taitojemme mukaan, ja lopulta ei oikeasti ole mitään anteeksiannettavaa. Tämä ei kuitenkaan poista sitä lahjaa, mikä pyyteettömästi toiselle anteeksiantaminen tarkoittaa. Voit itse kokea, ettei anteeksiannettavaa ole, mutta tämä ei tarkoita etteikö toinen osapuoli tuntisi syyllisyyttä tapahtuneista.

Tehtävä: sovella REACH-metodia anteeksiantamiseen. Kerro toiselle anteeksiannostasi. 

Ole kiitollinen harha-askelistasi

Tämänkertainen on jatkoa aikaisemmasta kirjoituksestani joka koski myötätuntoa, ja liikumme edelleen sen yhdessä tärkeimmässä ulottuvuudessa; myötätunnossa itseämme kohtaan. Jatko tuli mieleeni oikeastaan toista mahdollista aihetta pohdiskellessani, nimittäin lepoa ja sen tarpeellisuutta niin fyysiselle kuin henkiselle palautumiselle. 

Pohdin sitä itsestään selvää asiaa, kuinka tarvitsemme riittävästi lepoa urheilusta, työstä, perheestä, mistä tahansa palautuaksemme. Tarvitsemme riittävästi unta, jotta kehomme palautuisi, ja tarvitsemme työpäivän aikana taukoja, jotta aiemmin käsittelemämme tahdonvoima palautuisi. Levon ja taukojen pohdiskelu pisti minut pohtimaan omaa kulunutta seitsemää kuukautta: Kuinka paljon olen antanut itseni levätä, ja kuinka huonoa omatuntoa olen kokenut niistä aamuista, kun olen nukkunut pitkään.

Tietynlainen elämäntapa vaatii päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Aikaiseen nukkumaan meneminen, aikaisin herääminen, säännöllinen liikkuminen, terveellinen syöminen, alkoholittomuus ja muu päihteettömyys sekä kofeiinittomuus aiheuttavat itsellä usein tilanteita, joissa tunnen kamppailevani jotakin halua vastaan. Aina en voita tuota kamppailua, ja joskus mielihalut saavatkin voiton. Tuota seuraa syvä syyllisyydentunto ja itsensä soimaaminen. Martin Seligman maalaa hyvin kirjassaan Learned Optimism kuvan laihdutuskuurilla olevasta henkilöstä, kuka yhtenä iltana sorruttuaan herkutteluun toteaa olevansa epäonnistunut ja syö suruunsa kahta kauheammin. Tämä pisti minut pohtimaan, miksi näiden pienten henkilökohtaisten epäonnistumisten kääntäminen positiivisiksi asioiksi tuntuu välillä niin vaikealta?

Näin pääsin pohdiskelussani takaisin itsemyötätuntoon, ja armon antamiseen itselleni. Maria Borelius kirjoittaa hyvin kirjassaan Hyvinvoinnin Vallankumous - Tulehdusta estävä elämäntapa kuinka hän kiittää itseään "lipsuttuaan" niistä nautinnoista, joita on itselleen suonut, ja sen jälkeen jatkaa valitsemansa elämäntavan parissa. Olisikin hyvä ymmärtää, ettei valitsemastaan elämäntavasta lipsuminen tarkoita, että koko elämäntapa pitäisi heittää roskiin. Se ei myöskään tee sinusta yhtään arvottomampaa, vaikka joskus sortuisitkin johonkin, mihin olet vannonut olevasi sortumatta enää koskaan.

Kaikki riippuu siitä, miten reagoimme sortumiseemme jälkikäteen. Voimme syyllistää itseämme, voimme lyödä lyötyä, tai voimme kiittää itseämme ja päästä yli harha-askeleesta. Varsinkin, jos tuosta harha-askeleesta ei ole haittaa kuin itsellemme. Voimme ottaa harha-askeleen vastaan kiitollisin mielin, jälleen keinona oppia itsestämme jotakin uutta tai muistutuksena vanhasta tavasta, johon emme halua enää palata. Kumpi tavoista  johtaa lopulta pysyvään muutokseen?

Tehtävä: Ole itsellesi armollinen. Suo itsellesi riittävästi lepoa, unohda suorittaminen ja saavuttaminen hetkeksi. Tunne myötätuntoa itseäsi kohtaan, ja lipsumisista huolimatta ole kiitollinen siitä yrityksestä ja vaivasta, mitä itsesi kehittämisen eteen olet nähnyt. 

Päätöksen tekemisestä

Tämänkertaisen blogin aihe tuli mieleeni pohtiessani päätöksentekoa, ja miksi välillä päätöksen tekeminen on niin vaikeaa. Tämä oikeastaan liittyy läheisesti aikaisemmin käsittelemiini pelkoihin, päätöksenteon pelon ollessa yksi niistä: Mitä jos teen väärän päätöksen?

Lopputuloksena on vanhaan jämähtäminen, pelkojen maalatessa ties minkälaisia tulevaisuudenkuvia jos vain uskaltautuukin tekemään jotakin, mitä on aikaisemmin haaveillut tekevänsä, mutta ei ole uskaltanut tehdä päätöstä sen suhteen. Toisena vaihtoehtona on tehdä puolivillainen päätös. "Jos minä nyt vähän kokeilen", ja palaa sen jälkeen heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen vanhaan.

Susan Jeffers käsitteli hyvin kirjassaan Feel the fear and do it anyway myös päätöksentekoon liittyviä pelkoja. Kirjan nimen  mukaisesti tavoitteena on oppia toimimaan, vaikka ajatus toimesta aiheuttaisikin meissä pelkotiloja. Yksi tärkeä sisäistettävä oppi Jeffersin kirjasta on päätöksenteon "No-Lose Decision Making Process". Mitä jos voisimme tehdä pelkästään päätöksiä, jotka ovat lopulta onnistuneita?

Palaamme jälleen yhtiin lempiaiheistani, mieleen ja siihen, miten asioita katsomme. Onnistuneen päätöksenteon lähtökohtana kun on, että ymmärrämme saavamme jotakin hyvää mistä tahansa tekemästämme päätöksestä, vaikka päätös osoittautuisikin myöhemmin "vääräksi". Opimme, koemme uusia asioita ja elämyksiä jokaisesta tekemästämme päätöksestä, joka on suurempi palkkio kuin päätöksen tekemättä jättäminen.

Jeffersin päätöksentekoprosessin alussa keskitytäänkin tähän; teen minkä tahansa päätöksen, en voi hävitä. Päätöstä ei kuitenkaan kannata tehdä suinpäin, vaan päätöksenteon tueksi tulee tehtävään päätökseen tutustua huolella. Tämän lisäksi on hyvä pitää mielessä omat arvot, ja omat prioriteetit. Omia vaistojaankin on hyvä kuunnella, ja ennen kaikkea luottaa niihin. Lopuksi kannattaa hieman rentoutua. Liian usein otamme itsemme ja tekemämme päätöksen liian vakavasti.

Päätöksenteon jälkeen kannattaa unohtaa luomansa mielikuva elämästä päätöksen jälkeen. Jos olemme mielestämme varmoja lopputuloksesta, saatamme olla huomaamatta muista uusista mahdollisuuksista, joita eteemme tulee. Meidän tulee myös ottaa täysi vastuu tekemästämme päätöksestä, näyttää se johtavan mihin tahansa lopputulokseen. Vastuun ottamiseen kuuluu myös, että jos päätöksen lopputulos näyttää huonolta, ei päätökseen kannata jäädä kynsin hampain kiinni, vaan päätöstä kannattaa muokata. 

Teemme kaikki virheitä, epäonnistumme tekemisissämme, ja saatamme satuttaa itseämme tai muita päätöksillämme. Keskittymällä päätöksen mahdollisiin negatiivisiin puoliin jätämme päätöksiä tekemättä, ja näin ollen kokematta paljon upeita elämyksiä. Päätösten ei tarvitse olla lopullisia, ja vahvuutta on myöntää tehneensä väärän päätöksen, ottaa siitä opikseen, ja jatkaa eteenpäin joko korjaamalla aiempaa päätöstään tai tekemällä täysin uuden päätöksen. Elämä kuitenkin on tarkoitettu koettavaksi, ja virheet ovat yhtiä opettavaisimpia kokemuksia joita on.

Toivota tunne tervetulleeksi

Onko mikään kestävää,

vai hetken viimas ohikiitävää.

Mitä sillä on väliä,

jos kaikki päättyy lopulta?

Kaikki kaunis kuolee,

elämän polulla lakastuu.

Mut tunne on mikä säilyy,

vaik välillä yli läikkyy.

Tunne et jotain kaunista,

elämässäs oot saanut kokea.

Mikään ei ole ikuista,

nauti siis tästä hetkestä.

Olen puhunut paljon tunteista aikaisemmin, painottaen kuinka olemme vastuussa omista tunteistamme ja kuinka tunteita vastaan ei tulisi taistella. Tämä postaus jatkaa samassa linjassa aiempien kanssa, hieman tosin eri näkökulmasta tunteiden kanssa työstämistä lähestyen. 

Tunteet nimensä mukaisesti tunnetaan, ne koetaan, omaksutaan omaksi itseä, minuutta. Harva sanoo tuntevansa olonsa alakuloiseksi tai että minä koen masennuksen tunteita, vaan sanomme olevamme alakuloisia tai masentuneita. Tunteesta tulee osa meitä, määrittelemme itsemme kokemiemme tunteiden kautta. Anthony de Mello puhuu tästäkin hyvin kirjassaan Havahtuminen. Läsnäolo ja tunteiden tarkkailu ulkopuolisen tarkkailijan roolista, antaen tunteiden tulla ja mennä lävitse, estää meitä muuttumasta kokemaksemme tunteeksi.

Tunteet tulevat ja menevät. Tämä ei  poista meidän vastuuta tunteistamme, sillä loppujen lopuksi se olemme me, kuka tulkitsee tilanteet ja asiat niin, että koemme pahaa oloa. Mutta entä kun olemme onnistuneet muodostamaan tunteen, joka aiheuttaa meille pahaa oloa? Ensimmäisenä reaktiona on vastustella tunnetta, paeta sitä tai peitellä sitä kaikin keinoin. Harvoin tulee mieleen toivottaa tunne tervetulleeksi.

Rhonda Byrne käsittelee tunteen tervetulleeksi toivottamista kirjassaan The Secret. Suurin salaisuus. Vain toivottamalla tunteen tervetulleeksi se menettää voimansa ja terävimmän kärkensä, tunteen lopulta laimeten olemattomiin. Vastustelu aiheuttaa vain lisää tuskaa.

Päätin ottaa aktiivisesti tunteiden vastaanottamisen osaksi elämääni, jopa sillä asteella, että "aiheutin" itselleni pahan olon; toisin sanoen, kaivoin mielestäni niitä kokemuksia, tunteita, jopa traumoja, joita en ollut kyennyt täysin kesällä käsittelemään. Mietin kokemuksiani ja tunnustelin tuntemuksia, joita ne minussa herätti. Hymyilin, ja ajattelin mielessäni "terve taas, vanha ystävä". Tunne menetti voimansa, se ei ollut enää osa minua; päästin sen osaksi minua, toivottamalla sen tervetulleeksi. Se oli kuitenkin vieraana minussa, minun ehdoillani.

Tehtävä: Mitä tunnetta olet koittanut vältellä? Kokemusta, ja sen aiheuttamaa olotilaa olla muistamatta? Ota tunne vastaan hymyillen, leiki jopa sillä. Esitä sille jokin fraasi leffasta, "Hello mr.Anderson". 

Työhyvinvointi

Tämä postaus liittyy hyvinkin paljon siihen, mihin kesällä en välttämättä niin paljon kiinnittänyt huomiota. Kaikki energiani kului itseni kasassa pitämiseen, ja jotenkuten toimivana ihmisenä toimimiseen. Kaikki heijastui kesän aikana myös työpaikalleni, ja oli päiviä kun en todellisuudessa ollut työkykyinen. Silti joka aamu heräsin, ja lähdin töihin. Minkä takia?

Vastuu ja velvollisuus, ne painoivat tietenkin takaraivossa. Yksi suurin este hakeutua sairaslomalle tai edes työterveydenhoidon pakeille oli häpeä; enhän minä nyt tunteiden takia voi olla poissa. Miten muut pärjäisivät, jos olisin sairaslomalla? Miten pärjäisin itse, jos jäisin sairaslomalle? Miten entinen puolisonikin suhtautuisi minuun, pitäisi luultavasti vain heikkona. 

Pahimpina hetkinä en kyennyt keskittymään käsillä olevaan työtehtävään, saati miettiä tulevia. En kyennyt pitkäjänteiseen työskentelyyn, ja usein tehtävät tulivat eteen "yllättäen" kun en kyennyt niihin riittävän aikaiseen valmistautumaan. Olin etäinen, ja aika ajoin äkkipikainen muiden kanssa. Päivät vaihtelivat tietenkin, ja oli päiviä kun kaikki oli hyvin.

Työhyvinvointi oli oikeastaan se asia, jonka kanssa minulla tuntui olevan suurimmin vaikeuksia. Oman itsensä riittämättömyyden ja arvostuksen tunteen kanssa pystyi työstämään muuten, kuin työelämässä. Epäonnistuminen töissä tuntui edelleen huonolta, eikä sen tunteen ylipääseminen ollut helppoa. Latistava ääni päässä kertoi äänekkäästi, ettei minusta ole tähän, olen ihan väärässä tehtävässä. Muutkin ajattelevat niin, se sanoi.

Tästä ylipääsemiseen en oikeastaan osaa sanoa muuta, kuin että pitää olla avoin, riippumatta omasta asemastaan. Jos olet esimies, ole alaisille avoin; näitä tunteita käyn läpi, tällainen päivä minulla on tänään, nyt, tällä hetkellä. Jos olet alainen, ole avoin esimiehellesi. Suorituspaineet yhdistettynä oman elämän kriisiin on huono yhtälö, josta ei seuraa mitään hyvää. Yksin ei pidä jäädä, eikä yksin jäädessä tule uskoa sitä latistavaa ääntä joka kertoo epäonnistumisistamme. 

Aika ja motivaatio

 

Näitä kahta aihetta ajattelin käsitellä alkuun erillisinä postauksina. Myönnän, olisin laukonut sellaisia totuuksia, kuten kuinka aika parantaa  haavat ja että jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa. Tarkemmin asiaa pohdittuani, yhdistin enemmän ja enemmän ajan ja motivaation toisiinsa; kuinka motivaatio heikkenee, jos ei heti saa tuloksia, ja erityisesti, jos tulokset eivät näy vähän ajan kuluttua. Kuinka motivaatiota voitaisiin ylläpitää ajasta huolimatta?

Mikä tahansa muuttuminen vaatii aikaa. On kyse menetyksestä toipumisesta tai itsensä muuttamisesta henkisesti tai fyysisesti, tapahtuvat muutokset hitaasti. Voit toki esittää olevasi menetyksen jälkeen kunnossa, mutta pintaa syvemmällä kuohuaa varmasti. Mutta miten ihmeessä muutosta voi mitata, ja kuinka ylläpitää motivaatiota saavuttaaksesi haluamasi muutostavoitteet?

Olin vielä reilu vuosi sitten fyysisesti ja henkisesti huonossa kunnossa. Fyysinen puoli näkyi keskivartalolla, ja päivittäisenä uupumuksena ja väsymyksenä. Urheilin toki säännöllisesti, mutta se oli aika päämäärätöntä toimintaa. Tekemiseni ei näkynyt suuremmin kehossani, varsinkaan lyhyellä aikavälillä, joten motivaationi liikkumiseenkin vaihteli selkeästi. 

Yksi isoin motivaattorimuutos itselläni oli, kun ostin itselleni kunnon urheilukellon, jonka avulla aloin seuraamaan päivittäistä aktiivista kulutustani. Intouduin lenkkeilemään, ja pian huomasin urheilevani päivittäin, ja että liikkumisellani oli jokin selkeä tavoite. Tuo motivaattori auttaa pitämään minua liikkeellä edelleen, mutta suurin vaikutus sillä oli oman sisäisen motivaation kasvattamisessa.

Aloin olemaan fyysisesti melkein elämäni parhaassa kunnossa, mutta henkisesti voin edelleen huonosti. Sen puolen kehittämisen motivoimiseen tarvittiin ulkoinen sysäys, elämäni suurin kriisi. Tämä kriisi viimeistään työnsi minut sille polulle, jota olen koko elämäni kuvitellut kulkevani, iänikuisen oppimisen polulle.

Kriisin keskellä ajankulku hidastuu. Tulevaisuus näyttää etäiseltä, ulospääsyä ahdingosta ei ole. Se on se hetki kun pitää oikeasti ymmärtää, että asiat tulevat olemaan loistavasti jossakin vaiheessa (hah, luulitte välttyvänne tältä kliseeltä). En kannusta kuitenkaan elämään tulevaisuudessa, vaan sen sijaan tuomaan tulevaisuuden tähän hetkeen; älä mieti ajan parantavan haavoja, vaan elä joka hetki niin, että tuo visio toteutuu. Joinain hetkinä, vaikka vain lyhyinä, voimme olla tuo tulevaisuuden visiomme. Kriisinkin keskellä. Ajan myötä tämä olotila vahvistuu.

Visio tulevaisuudesta oli kantava voima, joka minulla piti yllä motivaatiota itseni kehittämisen kanssa, vaikka samalla painin kaikkien kriisiin liittyvien tunteideni kanssa. Tiesin, että tunteet joita koen, hellittävät, kunhan annan niille tilaa ja aikaa. Ja mikä parasta tiesin, että kun aidosti läpikäyn sen tuskan ja kärsimyksen niiltä pakenemisen sijasta, on lopputuloksena uusi, kehittyneempi versio itsestäni. Enää en tarvinnut ulkoista motivaatiota itseni kehittämiseksi, vaan olin sisäistänyt motivaation lähteen itseeni.

Voinkin vetää ainakin omalta osalta sellaisen johtopäätöksen, että muutoksen polun alkupäässä ulkoinen motivaation lähde on kriittisen tärkeä osa motivaation ylläpitämiseksi. Erityisesti muutoksen alussa muutoksia on vaikea nähdä, ja tämä tappaa helposti osaltaan motivaation. Tällöin olisi hyvä löytää niitä ulkoisia motivaation lähteitä, jotain, mikä potkii sinua eteenpäin, kun sisäinen motivaatio ei riitä. Kun jostakin asiasta tulee ajan myötä tapa, ja parasta olisi että vieläpä nautit siitä, on sisäisen motivaation lähde vahvistunut.

Tehtävä: mikä on se muutos, minkä haluaisit tehdä? Mieti mitä ulkoisia motivaation lähteitä voisit muutoksen tekemiseksi löytää. Voisitko palkita itseäsi, haluatko ylittää jonkun toisen saavutuksen? Kehitä sisäistä motivaatiota saamalla onnistumisen elämyksiä ulkoisten motivaattoreiden avulla. 

Onnellisuus

 

Mukanamme kannamme,

murheet eilisen,

pelot huomisen.

Hetket jotka elämme,

unhoon jää,

vallan saavat huolemme.

Nuo turhat taakkamme,

alas vetävät,

kurjistavat sielumme.

Pois heitä,

anna kuolla,

koe alku uuden elämän.

Onnellisuutta aiheena olen sivunnut monessa aiemmassa postauksessani, mutta kuten niin moni muukin aihe, ansaitsee se mielestäni aivan oman osuutensa. Elämän tarkoitus kun tuntuu olevan onnellisuus, ja niin moni sitä tavoittelee tietämättä todella, mikä tekisi hänestä oikeasti onnellisen. En tiedä itsekään täysin, mutta olen alkanut käsittämään, että onnellisuuden saaminen ulkoisesta lähteestä on todella epätodennäköistä. Materia, rakkaus, tavoitteiden saavuttaminen, jonkun ihmisen muuttuminen toisenlaiseksi, jos olisi enemmän rahaa, ja niin edelleen. Aina löytyy syitä, miksi onnellinen voisi olla joskus tulevaisuudessa, jossain toisessa ajassa ja paikassa, sen sijaan että olisimme onnellisia tällä hetkellä. 

Voisimmeko olla onnellisia tässä hetkessä? Mitä vaatisi, että katsoisimme sitä tilannetta, paikkaa, asemaa ja elämänkohtaamme jossa tällä hetkellä olemme, ja toteaisimme: "Kappas, minä olen onnellinen"? Mitä onnellisuus oikeasti edes on? 

Martin Seligman käsittelee onnellisuutta kirjassaan Authentic Happiness. Käsiteltävänä on nimenomaan pysyvä onnellisuus, ei ne ohikiitävät onnellisuuden hetket (kuten lapsen syntymä), vaan mitkä tekijät vaikuttavat meidän pysyvään onnellisuuden tilaamme. Isona havaintona Seligmanin kirjassa on, että meillä on tapana kuvitella jotkin ihmisryhmät onnellisemmiksi tai onnettomammiksi, kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Laajassa mittapuussa esimerkiksi hyvätuloiset ovat vain vähän onnellisempia kuin pienituloiset.

Pysyvä onnellisuus pystytään "laskemaan" yksinkertaisella kaavalla: H = S + C + V. Tässä H (pysyvä onnellisuus) on yhtä suuri kuin sinun onnellisuuden rajat (S= set range of happiness), olosuhteet (C= circumstances) ja omaehtoinen kontrolli (V= voluntary control) laskettuna yhteen.

S: Onnellisuudella on omat rajansa. Lottovoiton jälkeen ihminen voi olla hetkellisesti onnellisempi kuin mitä hän todellisuudessa on, mutta aikaa myöten, jos mikään muu osa-alue ei muutu, laskee onnellisuus takaisin lähtötasolle. Samoin on myös, jos onnellisuuden määrä on riippuvainen jostain ulkoisesta lähteestä. Jotain pitää saada lisää ja enemmän, jotta onnellisuuden taso pysyy korkeampana. 

C: Voimme vaikuttaa osin olosuhteisiimme. Yhtenä tekijänä onnellisuuden määrässä, johon emme voi vaikuttaa, on asuinmaamme varallisuus. Varakkaampien valtioiden asukkaat ovat keskimäärin onnellisempia, kuin köyhempien valtioiden. Muita vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi ikä, varallisuus, sosiaalinen elämä ja yhtenä Seligmanin havaintona myös hengellisyys.

V: Tämä kohta on pysyvän onnellisuuden kaavassa se, johon voimme vaikuttaa vahvimmin. Tämä sisältää käytännössä sen, miten katsomme elämäämme. Murehdimmeko menneitä, pelkäämmekö tulevaisuuttamme? Koemmeko positiivisia tunteita, kuten kiitollisuutta tai anteeksiantoa? Hyvin pitkälle siis niitä samoja asioita, joita tarkastelimme Oletko optimisti? -postauksessani. 

Onnellisuuteen vaikuttaa siis niin ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät. Pysyvää onnellisuutta ei kuitenkaan voi saavuttaa vain nojaamalla ulkoisiin tekijöihin, sillä halusimme tai emme, elämämme olosuhteet muuttuvat jatkuvasti. Jokin mikä on tehnyt meidät onnelliseksi eilen, ei tee sitä enää tänään. Pysyvä onnellisuus on lähtöisin sisältämme. Monen suuren ajattelijan lähtökohta onnellisuudelle on, että se on sisäistä, ja että jokainen voi olla onnellinen millä hetkellä tahansa. Sen sijaan että onnellisuus olisi jotain, minkä kokee saavuttaessaan jotakin, tai joskus tulevaisuudessa, voimme pyrkiä olemaan onnellisia nyt, tässä hetkessä. 

Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta, on vain tämä hetki. Kaikki muu on joko muistoja mielessämme, tai mielikuvituksemme tuotteita. Näitä samoja asioita käsittelevät muun muassa Eckhart Tolle  kirjassaan The Power of Now, ja Rhonda Byrne on koonnut monia eri lähteitä kirjaansa Suurin salaisuus.

Masentuneisuudesta

Kauneus ja ulkokuori,

hetken elon suuri huoli,

kaik' unhoittaa voi.

Sielusi kauneus,

sen loputon hyvyys,

läpi elämän pysyy.

Anna sen kauneuden,

sielusi, sen haurauden,

loistaa valoa pimeään.

Jos eksyt ikinä,

hukut elon tiellä, muista,

et yksin ole kulkemassa. 

Tästä aiheesta en ajatellut ihan vielä kirjoittaa, mutta jälleen innoituksena toimi keskustelu kanssakulkijan kanssa. Halusin ennen kirjoittamista tunnustella, josko se perinteinen kaamosmasennus iskisi ja veisi taas muutamaksi kuukaudeksi mukanaan, mutta tätä kirjoittaessa näin ei ole käynyt. Ensimmäistä kertaa niin pitkään, kuin muistan, vaikka luulisi, että juuri tänä vuonna se tulisi ja toisi isoveljen, tai no, miksi ei koko sukua mukanaan. En usko keksineeni parannusta masennukseen, mutta huomaan oman ajattelumaailman muutoksen tuoman positiivisen energian, josta uskon olleen ainakin apua sen loitolla pitämisessä.

Olen ollut teini-iästä lähtien masennukseen ja alakuloisuuteen taipuva ihminen. Erityisesti syksyt vähenevän valon myötä sekä keväät lisääntyvän valon myötä ovat olleet haasteellisia. Masentuneisuuteni ei ole toki rajoittunut vain näihin, mutta niinä aikoina se on ollut erityisen selkeästi läsnä. Teini-ikä oli erityisen rankka, päivien vaihdelleen syvästä epätoivon, lohduttomuuden ja toivottomuuden tunteesta joinakin päivinä todella ylienergiseen oloon. Tuolloin jo ajattelin olevani kyvytön hallitsemaan omaa olotilaani, antaen minkä tahansa negatiivisen tunteen viedä mukanaan. Toisaalta, tuolloin tunteet olivat niin ylitsevyöryäviä, että en tiedä miten nykyiselläni reagoisin vastaaviin.

Vaikkei niin voimakkaan kuin teini-ikäisenä, ovat edelliset kolme vuotta elämästäni menneet enemmän ja vähemmän masennuksen vallassa. Tähän liittyviä asioita olen käsitellyt aikaisemmissa postauksissa, mutta käytännössä olen ollut haluton ja kyvytön elämään elämää täysillä. Elämä on ollut tasapaksua selviytymistä, tunnetilojen vaihdellessa laidasta laitaan. En sano olevani mikään poikkeustapaus, vaan keskellä pahimpia ruuhkavuosia tämä on varmastikin yleistä. Tarvitseeko näin kuitenkaan olla? 

Johann Hari pohtii kirjassaa Mielen yhteydet omaa masennustaan, ja siihen hoitona käytettyjä eri lääkityksiä. Masennuslääkkeet varmasti toimivat joillakin, enkä lähde siihen asiaan ottamaankaan kantaa. Itse en ole koskaan ollut niin akuutisti masentunut, että minun olisi pitänyt lääkitykseen turvautua, joten minulla ei ole mielipidettäkään asiaan. Masennusta kuitenkin pidetään yleisesti aivojen kemiallisena häiriötilana, jolloin aivot tuottavat liian vähän serotoniinia, ja tähän epätasapainon tilaan lääkityksen pitäisi purra. 

Hari listaa kirjassaan omien havaintojensa kautta muita syitä, jotka voisivat olla masennuksen taustalla. Hänen mielestään masennusta lisäävät yhteisöllisyyden väheneminen, yhteyden katkeaminen myönteiseen ja turvattuun tulevaisuuteen, yhteyden katkeaminen mielekkääseen työhön, merkityksellisten arvojen menettäminen, ja aseman ja kunnioituksen tavoittelu. Käytännössä siis "nykyaika". Muita syitä voivat olla lapsuuden traumat, yhteyden menetys luontoon ja geenit. Havainnot ovat käytännössä samansuuntaisia, kuin mitä Seligman esitteli jo 90-luvulla kirjassaan Learned Optimism. Siinä Seligman esitti aiemmin tekemiään havaintoja, joiden mukaan 1950-luvun jälkeen varttuneet olivat selkeästi todennäköisemmin masentuneita tietyssä vaiheessa elämäänsä, kuin esimerkiksi 1930-luvun laman aikaan varttuneet.  

Kantavana havaintona Seligmanin kirjassa on, että pessimistisyyteen taipuvilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys masentua kuin optimistisilla ihmisillä. Tämä johtuu pitkälti siitä, miten ihminen asiat kokee. Pessimisti selittää vastoinkäymiset itselleen lopullisina ja huonoina asioina, optimisti taas voi nähdä vastoinkäymiset väliaikaisina ja mahdollisuutena oppia. Näitä narratiiveja kun toistaa itselleen tarpeeksi, on toisen lopputuloksena masentuminen, ja toisen eteenpäin puskeminen. 

Masentuneisuudesta kärsineenä en sano, että masentuminen on ihmisen oma vika. Sillä, miten itsellemme puhumme, kuinka ajattelemme, on suuri merkitys sen kannalta, kuinka nopeasti masennuksesta toivumme ja erityisesti siihen, masennummeko laisinkaan. Viimeinen asia mitä haluan tehdä on syyllistää ketään siitä syvästä ahdingon tilasta, jota masennukseksikin kutsutaan. Sen sijaan, mietin sitä voimaa, joka jokaiselta ihmiseltä löytyy, odottamassa sen valjastamista. Masentuneena uskottelee itselleen olevansa kykenemätön tekemään olotilalleen mitään, ja jää helposti olosuhteiden vangiksi ja uhriksi. 

Näkemällä hyvää epätoivon keskellä, uskomalla tulevaisuuteen vaikka kaikki romahtaa ympärillä, kääntämällä epäonnen onneksi, voi saavuttaa mitä vain. Muodostamalla itselleen tavoitteita, kehittämällä itseään jatkuvasti, ollen kiinnostunut elämän pienistä mysteereistä, miettimällä mitkä omat arvot ovat ja pitämällä niistä kiinni, kääntämällä katseen pelkästään omasta navastaan ympärillä oleviin, kokemalla myötätuntoa ja arvostamalla muita, tulee elämästä paljon mielekkäämpää. Asiat eivät tapahdu meille, vaan meitä varten.   

Elämänhallinnasta (jatkoa ja laajennusta "Hallitsetko elämääsi?" -postaukseen)

          Taakka jok' ennen alleen murskasi,

          jonk' vastuun ottoa loppuun asti vältteli.

         Tunteet jotk' valtoimenaan myrskysivät,

          ei vika ole minussa, syytän häntä.

          Ei murskaa alleen, ei riehu tunteet,

          selkä suorana elämän kun kohtaa.

          Vastuu, jonk' vapaaehtoisesti harteilleen ottaa,

          ylevöittää, vapauttaa uuteen elämään.

Tämänkertainen blogi on laajennettua pohdintaa aikaisemmasta blogistani, "Hallitsetko elämääsi?". Se oli hyvin pikainen kirjoitus kaikkien kiireiden keskellä, enkä saanut siihen ihan sitä pohdintaa, kuin mitä halusin.   

Silloin kun kaikki on epävarmaa, voi varmuutta luoda ympärilleen suunnittelemalla omat päivänsä. Kun on jotakin, mistä osaa pitää kiinni, ei muu epävarmuus ympärillä tunnu niin lohduttoman suurelta. Epävarmuutta kuitenkin on aina, ja sen kanssa tulee oppia elämään. Epävarmuutta, elämää, pitää oppia katsomaan avoimin silmin, ottamaan sen vastaan avoimin sylein. Epävarmuus on hyväksyttävä, sillä epävarmuus on se, mikä tekee elämästä jännittävää. 

Kaikesta ei kuitenkaan tarvitse olla epävarma. Päivien ei kannata antaa kulua täysin omalla painollaan, epävarmana, avuttomana uhrina. Olen huomannut säännöllisten päivärytmien paitsi tasapainottavan olotilaa, loiventavan jyrkkiä nousuja ja laskuja kriisin keskellä, myös tuovan energiaa omaan tekemiseen. Olenkin aikaisemminkin kirjoittanut hieman omasta päivärytmistäni, mutta ajattelin tässä julkaisussa hieman avata sitä enemmän, juuri siitä näkökulmasta, mitä hyötyä itse olen saanut päivien konkreettisesta suunnittelusta.

Aloitan arkiaamuni kello 4.20. Herätyksen aikaisuus johtuu aamurutiineistani; meditoin noin puoli tuntia aamulla, joogaan 10-15 minuuttia, syön aamupalan, ja niinä upeina viikkoina kun saan olla lapsien kanssa, herättelen heidät 5.30. Jotta kerkeän töihin, tulee heidän olla päiväkodissa jo 5.50. Pidän saman rytmin, 4.20 heräämisen, myös niinä viikkoina, kun lapset ovat äidin luona. Tällöin käytän hieman enemmän aikaa ruokailuun, kuin lapsiviikkoina.

Töistä en aio liikaa kirjoittaa, mutta mainitsen vain, että tykkään myös suunnitella työpäivät. Ruokatauoilla usein luen kirjoja tai teen muuta hyödyllistä, ja monet blogipäivityksistäni onkin kirjoitettu ruokataukojen aikana. Aina en saa pidettyä työpäivän suunnitelmasta kiinni, ja varsinkin kesällä tässä oli haasteita. Toisaalta, silloin kaikki tahdonvoimani kului itseni kasassa pitämiseen. 

Töiden jälkeen, riippuen viikosta, käyn joko kuntosalilla, tai vietän aikaa lasten kanssa. Jos lapset ovat luonani, aloitan seitsemän jälkeen opiskelun. Niinä viikkoina, kun lapset ovat luonani, opiskelen noin tunnin ajan. Tämän jälkeen hoidan lasten iltapesut, laitan heidät nukkumaan puoli yhdeksään mennessä, ja urheilen itse vajaan tunnin ajan. Yhdeksään mennessä olen urheillut, syönyt iltapalan ja käynyt pesulla. Lasten ollessa äidin luona, käytän enemmän aikaa urheiluun ja opiskeluun.  

Yhdeksästä kymmeneen meditoin, jonka jälkeen käyn nukkumaan. Saan nykyään nopeasti unta, ja olen unten mailla ennen puoli yhtätoista. Olen aina ollut vähäuninen, joten minulle tuo reilu kuuden tunnin uni on riittävästi. Toki, usein on aamuja, kun haluaisi jäädä vielä sänkyyn makaamaan. Viikonloppuisin saatankin nukkua aina seitsemään asti, mutta kuitenkin niin, että saisin aamurutiinit hoidettua ennen lasten heräämistä niinä viikkoina, kun he ovat luonani.

Päivien suunnittelusta, päivärytmeistä kiinni pitämisestä, olen vapauttanut huomattavan määrän energiaa itse tekemiseen. Minulla ei ole ollut kuukausiin sellaista päivää, että olisin ollut väsynyt, että olisin halunut jäädä sohvalle makaamaan työpäivän päätteeksi, tai että olisin aamusta halunnut jäädä sänkyyn makaamaan yhtä torkutusta pidempään. Tottakai on ollut päiviä, kun olen ollut väsyneempi kuin toisina, lähinnä unenlaadusta johtuen. Ne pitkät illat ja yöt, kun on sängyssä pyörinyt, ovat tottakai näkyneet seuraavana päivänä. Mutta missään vaiheessa se ei ole johtanut siihen, että energiatasoni olisivat olleet alhaiset. 

Jokaista hetkeä, jokaista päivää, ei voi eikä pidä suunnitella. Elämä ei tule menemään koskaan täysin suunnitelmien mukaan, eikä muutoksien pidä heittää sinua pois raiteilta. Muutoksiin pitääkin pyrkiä suhtautumaan positiivisuuden kautta, uusina haasteina, mahdollisuuksina oppia uutta, kokea uusia kokemuksia. Uusia kokemuksia pitääkin saada jatkuvasti, sillä vain sillä tavoin kehitymme ja kasvamme ihmisinä. Arkipäivien rytmittely ja suunnittelu vapauttaa kuitenkin energiaa turhasta ajelehtemisesta. 

Tahdonvoima

 

Tahto vie läpi vaikka harmaan kiven. Jokainen on luultavasti kuullut kyseisen tyyppisen sanonnan. Entä jos tahdonvoima loppuu? Voiko se loppua? Voiko tahdonvoimaa harjoitella?

Olen aina pitänyt tahdonvoimaa muuttumattomana. Se on mitä on, se ei kulu, eikä sitä voi muuttaa. Olen myös pitänyt omaa tahdonvoimaani heikohkona, mitä luultavimmin johtuen muutenkin aikaisemmin heikosta itsetunnostani. "En pysty, en kykene." Tällaisesta ajattelusta tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, ja olenkin ollut helposti riippuutuva ihminen, on kyse sitten alkoholista, ihmissuhteista tai esimerkiksi tietokonepeleistä. 

Frank Martelan kirja Tahdonvoiman käyttöohje pisti minut pohtimaan omaa tahdonvoimaani. Kirjassa esiteltyjen tutkimusten mukaan niillä ihmisillä, jotka eivät pitäneet tahdonvoimaa rajallisena, tahdonvoima myös kului vähemmän. Tahdonvoima nimittäin kuluu. Aina kun teemme päätöksiä, aina kun kieltäydymme jostakin houkutuksesta, tahdonvoima kuluu. Tästä syystä esimerkiksi kaupoissa kassojen vieressä on herkkuja myytävänä; kun ihminen on tehnyt päätöksiä koko ostosreissunsa ajan, sujahtaa hihnalle helpommin suklaapatukka väsyneen tahdonvoiman takia.

Tahdonvoiman voisikin ajatella olevan eräänlainen lihas. Se väsyy, mutta se myös palautuu. Ja mitä parasta, myös tahdonvoimaa voi harjoitella. Tärkeää tahdonvoiman harjoittelussa ja ylläpidossa on, kuten missä tahansa harjoittelussa, lepo. Keskellä työpäivää esimerkiksi 15 minuutin lepo silmät kiinni (tai itse suosin mindfullness- tai meditaatioharjoitetta) palauttaa tahdonvoimaa. 

Näin jälkikäteen ajateltuna kesällä kaikki omasta tahdonvoimastani kului siihen, että sain itseni aamulla ylös, sain syötyä, liikuttua säännöllisesti, oltua täysillä läsnä lasten kanssa ollessani, sekä siihen etten täysin romahtanut henkisesti. Tahdonvoimaa jäi tämän jälkeen vähän jäljelle, eikä sitä ollut riittävästi esimerkiksi työtehtäviin keskittymiseen täysillä. Pidin itseni kasassa, tahdonvoimalla. Osana kehittynyttä itsetuntoani olen huomannut, ettei oma tahdonvoima ehkä olekaan niin heikko. Olen kuitenkin vain ihminen, eikä minunkaan tahdonvoimani riitä kaikkeen.

Tehtävä: Tee suurimmat päätökset aamupäivän aikana, kun tahdonvoimaa on eniten käytössä. 

Harjoite: Lepää 15 minuuttia työpäivän keskellä niin, ettei sinulla ole muita häirikkeitä (esimerkiksi älä selaa puhelinta, et lepää silloin ollenkaan). Suosin tässä mindfullness- tai meditaatioharjoitetta. 

Myötätunto

                                                 Säteet aamun auringon,

                                                 uuden päivän sulle luo.

                                                 Miten tuon lahjan käytät,

                                                 katkeruutta,

                                                 vaiko iloa muille suot?

Tämänkertainen julkaisu tuli mieleeni, kun juttelin puhelimessa toisen samaa prosessia läpikäyneen henkilön kanssa. Pohdinta liittyi toipumiseen, ja siihen, kuinka toipumisprosessin aikana välillä tuntuu kuin olisi tunteiden vuoristoradassa. Tämä ajattelu johdattelikin mieleni myötätuntoon ja armollisuuteen, ja siihen, kuinka vaikeaa niitä välillä on osoittaa itselleen; kaikessa pitäisi mennä jatkuvasti eteenpäin, takapakin ottamista ei pysty hyväksymään. 

Jokainen suuren menetyksen, suuren tragedian, trauman tai epäonnistumisen kokenut tietää, ettei toipuminen tapahdu lineaarisesti. Välissä on päiviä, kun asiat ovat loistavasti, ja päiviä kun on vaikea saada itseään ylös sängystä, ja päiviä kun nämä tunnetilat vaihtelevat nopeassa tahdissa. Tämä vaihtelu johtaa helposti siihen, että hyvien päivien jälkeen tulee sorruttua itsensä moittimiseen: "Miksi sinä nyt taas tätäkin asiaa vaikeroit?" Omien tunteiden on vaikea antaa olla, ja helpompaa on syyttää itseään siitä, että jälleen kokee samoja tunteita, jotka luulee läpikäyneensä jo viikkoja sitten. Ajatuksiin ja tunteisiin turhautuu, ja ne leimaa helposti huonoiksi. 

Miksi itselleen on niin vaikea osoittaa myötuntoa? Tehdyt virheet, sanotut asiat, heikot hetket ja huonot tunnetilat pyörivät mielessä. Omiin virheisiin on helppo keskittyä, miettiä asioita jotka on jättänyt tekemättä, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä tai jotka olisi voinut tehdä paremmin. Kaikkea leimaa suorittaminen, ja kaikessa pitäisi onnistua täydellisesti. Tilaa virheille ei ole, ja jos virheen tekee, rankaisee siitä itseään muistuttamalla virheestä itseään jatkuvasti.  

Kaikessa tekemisessä tulisikin muistaa kohtuus - olemme vain ihmisiä - ja myötätunnon osoittaminen itseään kohtaan on avain tähän. Vähän kuten mitä itselle anteeksi antamisen kanssa pohdimme; toimimme aina parhaimman tietojemme ja taitojemme varassa. Jälkikäteen asian voivottaminen ei auta. Itseään pitää ymmärtää, itselleen tulee olla armollinen. Myötätunto itseämme kohtaan onkin yksi parhaista lahjoista, jonka voimme itsellemme antaa. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että omat erehdykset pitäisi jättää huomiotta. Päivän tunteet, tunnetilat jotka eivät ole olleet tuottavia, sanat jotka ovat olleet satuttavia, erehdykset joita on tehnyt, olisikin syytä käydä läpi illalla, menemättä niihin tunnetiloihin, vaan eräänlaisessa tarkkailijan roolissa, samalla osoittaen itsellemme myötätuntoa, ja ollen itsellemme armollinen. Näin voimme vaikuttaa siihen, ettemme palaa enää noihin tunnetiloihin niin helposti, ja luomme omaa todellisuuttamme, myötätunnon avulla. Ja pitää muistaa, jos kykenemme myötätuntoon itseämme kohtaan, kykenemme osoittamaan sitä muitakin kohtaan.   

Tehtävä: Käy läpi kulunut päivä. Tunnista kohdat, jolloin et ollut parhaimmillasi. Älä soimaa itseäsi, ole itsellesi armollinen. Pohdi, miten voisit toimia paremmin vastaavassa tilanteessa. Voit liittää tämän tehtävän osaksi meditaatiota, jolloin on helpompi asettua tarkkailijan rooliin menemättä samoihin tunnetiloihin, joita päivällä on läpikäynyt. 

Harjoite: Harjoittele myötätuntoa itseäsi kohtaan. Muista, että kaikki tekevät virheitä. Voimme yrittää vain olla parempia ihmisiä päivä päivältä 

Liikutko riittävästi?

Tätä kirjoittaessa pyörittelen samalla painotettua hulavannetta, kun pitää optimoida kaikki ajankäyttö. Sallinette siis muutamat kirjoitusvirheet.

Tämänkertaisella postauksella halusin lähteä pohtimaan toimintakyvyn osa-alueista, psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen ja eettinen, yhtä niistä tärkeintä, eli fyysistä osa-aluetta. Muita osa-alueita olemmekin jo kiitettävästi käsitelleet. Tarkoituksenani ei ole antaa mitään treenivinkkejä, olen itsekin kuntoilussa vain harrastelijatasolla.

Miksi fyysinen toimintakyky on niin tärkeä? Mielestäni fyysinen puoli on se, jonka päälle loput osa-alueet rakentuvat. Tästä on osin tutkittua tietoakin, ainakin stressinsietokyvyn osalta. Mitä parempi fyysinen toimintakyky, hapenottokyky ja lihaskunto, on ollut, sitä paremmin henkilö on sietänyt stressiä. Stressitila nostaakin ihmisellä sykettä, ja pitkään jatkuvana se altistaa sairastumaan helpommin, ihan perusflunssasta lähtien.

Tästä muodostuu mielestäni eräänlainen dominoefekti; kun fyysinen puoli on kunnossa, psyykkinen puoli kestää paremmin kolhuja. Psyykkinen puoli jos ei ole kunnossa, voiko silloin eettinen ja sosiaalinen puolikaan olla? Kun väsymme fyysisesti tai henkisesti, kuinka hyvin toimimme etiikkamme, arvojemme mukaan?

Urheilua tulisikin harrastaa päivittäin, mieluiten vähintään puoli tuntia. Psyykkeen ja fyysisen puolen yhteyden huomasin itse, kun en tätä ohjetta ollut noudattanut. Minulle alkoi kertymään paljon liikakiloja vyötärölle, juoksukuntoni suunta oli alaspäin. Olin päivä päivältä väsyneempi niin henkisesti kuin fyysisestikin. En jaksanut enää kiinnittää huomiota itselleni tärkeisiin arvoihin, kuten jatkuvaan itsensä kehittämiseen. Päivät olivat selviytymistä toisistaan.

Elämäntilanteet muuttuvat, mutta on pitkälti omien valintojen tekemisestä kiinni, miten syö ja miten liikkuu. Keskellä ruuhkavuosia sixpackin ylläpito on haastavaa, mutta se ei tarkoita että pitäisi antaa tilanteen mennä toiseen ääripäähän. Liikkumisen tarkoituksena ei pitäisikään olla oman peilikuvan tyydyttäminen, vaan oman psyykkeen kohottaminen. Kun pitää huolen kunnostaan, alkaa huomaamaan, miten paljon enemmän energiaa päivän haasteisiin on käytössä. Elämä ei ole enää pelkkää selviytymistä.

Tehtävä: urheile päivittäin puoli tuntia. Juokse, kävele, tee kyykkyjä vauva sylissä. Mitä tahansa, kunhan syke nousee ja kunto paranee. Muista että kunto koostuu niin hapenottokyvystä kuin lihaskunnostakin.

Hyväksyminen ja antautuminen

Isoin este mistä tahansa epäonnistumisesta toipumisessa on vaikeudessamme hyväksyä vallitseva tilanne. Mielessä pyörii ajatuksia: "Miksi minä? Mitä tein ansaitakseni tämän? Voiko näin käydä minulle? En voi uskoa tätä!". Samalla mielemme ja kehomme vastustaa tilannetta, loputtoman itsesäälin ja epätoivon tilassa. Tämä tila on ikäänkuin jatkuva pakenemisen tila, mielemme antaessa signaaleja kehollemme "vaara, vaara, pakene".

Oman epäonnistumisen hyväksymisessä suurin vaikeus oli hyväksyä se, että entinen puolisoni oli tilanteen käsittelyssä jo minua huomattavasti pidemmällä. Hän oli pohtinut asiaa, suunnitellut asiaa ja mahdollisesti luonut jo tulevaisuuden visioita, ja alkanut jo osittain elämään päätöksen mukaisesti. Kun minä sain tietää eropäätöksestä, lähdin asian käsittelyssä tuossa hetkessä liikkeelle nollasta. 

En kyennytkään keväällä hyväksymään tilannetta. En kyennyt hyväksymään eroa, en kyennyt hyväksymään sitä, että entinen puolisoni oli jo jatkamassa ja osin jatkanut omaa elämäänsä. Olin  järkyttävän ahdistunut, tunsin oloni samalla arvottomaksi ja epätoivoiseksi, ja itsetuntoni romahti. Elin jatkuvassa pakenemisen tilassa. Töistä ei meinannut tulla mitään, ja joinain päivinä oli melkein mahdoton syödä mitään. Kuukausiin en nukkunut täyttä yötä, vaan heräsin aina (kun unta olin saanut) keskellä yötä, pyörien sängyssä saamatta uudelleen unta. Pakokeinona tuosta omasta ahdistuksen, arvottomuuden ja epätoivon tilasta toimin kuten olin aina ennenkin toiminut; yritin saada ulkoista arvostusta kaikin keinoin.

Tilanteen hyväksyminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi. Alkukesän aikana aloin ymmärtämään, että minulla on muutamia vaihtoehtoja. Voin jatkaa tunnetta vastaan kamppailua olemalla hyväksymättä tilannetta, tai voin antautua ja hyväksyä tilanteen; minun oli hyväksyttävä oma kyvyttömyyteni hyväksyä tilanne. Tiesin, että toipuminen tulee olemaan pitkä prosessi, eikä sen välivaiheita pysty ohittamaan, vaikka kuinka välillä olisi toivonut sen olevan mahdollista. Päätin, että en toimi samoin kuin aikaisemmin elämäni aikana. En halunnut enää paeta, vaikka tiesin joutuvani sietämään paljon tuskaa sen päätöksen takia. Aloin hyväksymään olemassaolevaa tilannetta.

Kun olin hyväksynyt oma hyväksymättömyyteni, pystyin myös hyväksymään sen, missä vaiheessa olen itse prosessissa. Mikään näistä ei ollut helppoa, ja usein otinkin yhden askeleen eteen ja kymmenen taakse. Asiaa ei helpottanut kun näki läheltä toisen jatkavan elämäänsä. Tiesin vain, että voin joko jatkaa vastustelua, aiheuttaa itse itselleni enemmän pahaa oloa, tai voin antautua ja hyväksyä oman tilanteeni. En pysty vaikuttamaan kuin itseeni. 

Kaikki lähti siis liikkeelle hyväksymisestä; hyväksyin sen, etten kykene hyväksymään tilannetta. Antauduin, luovuin siltä osin kuin kykenin sisäisestä vastustelusta, ja  pystyin puuttumaan jatkuvasti helpommin omaan itsesäälissä rypemiseeni. En enää säälinyt itseäni. Helppoa sekään ei ollut, mutta läsnäolon harjoittelu auttoi. Hitaasti, itsetuntoni ja arvostukseni itseäni kohtaan alkoi palaamaan, ja kehittymään huomattavasti vahvemmaksi kuin mitä se ennen kriisiä oli ollut. Jossain vaiheessa pystyin jopa miettiä olevani ylpeä siitä, miten olen asian käsitellyt. Siitä lähti oikeastaan intoni pyrkiä auttamaan myös muita, koin että minulla voisi olla muillekin jotakin annettavaa. Toivon, että näin on ollut!

Tehtävä: Tämä tehtävä on yksinkertainen. Lopeta vastustelu. Antaudu. Hyväksy, ettet kykene hyväksymään tilannetta. Älä soimaa itseäsi kyvyttömyydestäsi hyväksyä tilanne. 

Vaikenemisesta

Tämänkertainen postaus käsittelee parisuhteen, tai oikeastaan minkä tahansa ihmissuhteen hyvinvointia. Tähän pohdintaan palasin itselleni täysin uuden, ja erittäin upean kokemuksen myötä, josta tulette kuulemaan lisää myöhemmin. Alan myös kohtapuoliin olemaan siinä tilanteessa, että olen käynyt aikaisemmin kirjoittamani materiaalin pääkohdat läpi, toki, itse postaukset kirjoitan "flow -tilassa" materiaalia paljon katsomatta (joka näkyy lukuisissa jälkikäteen tehdyissä korjauksissa). 

Mutta ei huolta, ajatukset ja postaukset eivät tule loppumaan, mutta niiden väli tulee aivan varmasti kasvamaan ("Huh, vihdoin!" - ajattelevat blogia säännöllisesti lukevat). Toisaalta, en ole vielä edes koskenut kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin yhteen tärkeimpään osa-alueeseen!

Mutta tämänpäiväisestä: Vaikeneminen. Miksi vaikenemme, vaikka tunnemme olomme kaltoinkohdelluksi? Miksi vaikenemme, vaikka pohdimme mielessämme suuria muutoksia? Mikä saa minut vaikenemaan pienestä asiasta, vaikka huomaan tuntevani sen myötä negatiivisia tunteita?

Huomaan, että elämäni ihmissuhteissa olen aina haudannut osan itsestäni. Olen koittanut alussa olla kovasti vähän erilainen, kuin mitä todellisuudessa olen sillä hetkellä ollut. Vähän itsevarmempi, vähän vahvempi. Ehei, en ole KOSKAAN mustasukkainen. 

Suhde myös tietenkin elää ajan myötä, mutta itse koittaa pitää kiinni siitä omasta roolistaan, naamiostaan, ja peittää sisällä herääviä negatiivisia ajatuksiaan. Alun huumavaiheen jälkeen alkaakin näkymään pikkuhiljaa pieniä, ja välillä suuriakin, asioita, joiden olemassaolo aiheuttaa itselle negatiivisia ajatuksia. Nämä ajatukset sivuutetaan usein olankohautuksella: "Pikkujuttu!" tai "Hän on muuten niin upea, ehkä hän muuttuu tai totun itse!". Sitä huomaa selittelevänsä itselleen, sanovan itselleen kuinka omat ajatukset ovat lapsellisia ja naurettavia.

Seuraavaksi tulee uusi pikkujuttu. Ja toinen. Kolmas. Ensimmäinen pikkujuttu toistuu uudestaan ja uudestaan, mutta ethän sinä nyt voi siitä sanoa, kun viisi vuotta sitten et sanonut. Pian alkaakin tulemaan isompia asioita, joita ei uskalleta käsitellä koska viisi vuotta sitten käsittelemättömien pikkuasioiden purkaantuminen pelottaa. 

Alun pieni lohikäärme on kasvanut talon kokoiseksi, ottaa jalat alleen ja vie talon mukanaan.

Olen pohdiskellut syitä, miksi toisen kanssa, erityisesti jollakin tavalla hänen toiminnastaan aiheutuneiden, negatiivisten ajatusten käsittely on niin vaikeaa. 

Ensiksi, tiedostamme ehkä itse kuinka naurettava ajatuksemme on. Enhän minä voi näin tuntea, älä ole lapsellinen. Ole mies. Syyllistämme itse itseämme ajatuksesta, kätkien sen sisäämme. Tässä pitää ymmärtää aikaisemmissa postauksissani käsittelemäni, itse itsellemme aiheuttamamme tunteet. Me itse koemme tunteen, aiheutamme sen - toista ei voi syyttää negatiivisista ajatuksistamme. Tähän yhdistyykin tapa, jolla voimme (ehkä omastakin mielestämme) naurettavan tunteemme toiselle esittää; sen sijaan, että tunnekuohussa syytämme toista, voisimmekin sanoa: "Tiedän, että olen ehkä hieman naurettava, mutta koen tämän asian näin". Otamme vastuun omista tunteistamme, emmekä syytä toista, mutta mikä tärkeintä, emme myöskään vaikene.

Toiseksi, meitä saattaa pelottaa paljastaa omia puoliamme, joita pidämmen heikkouksinamme. Emmehän mielellään uskalla myöntää niiden olemassaoloa itsellemmekään. Sen sijaan esitämme vahvempaa kuin olemme, pidämme tiukasti yllä naamiotamme. Mitä jos toinen hyödyntää heikkouttani? Mitä jos hän ei pidä minusta yhtä paljon, kun tietää heikkouksistani? 

Lopputuloksena suhteen alussa pienet asiat on lakaistu maton alle, peläten toisen pitävän meistä vähemmän jos nostaisimme ne esiin. Vuosien jälkeen maton alle on kertynyt sellainen vuori, ettemme uskalla raottaa mattoa, koska pelkäämme sen johtavan suhteen päättymiseen. Lopulta pientenkin asioiden käsittely johtaa suurempiin riitoihin, joka taas edistää vaikenemista edelleen. Mitä kun vastaan tulee suuri kriisi?

Tehtävä: Koittakaa luoda säännöt riitelylle (mielellään ennen riitelyä). Kun riitelette, saat sanoa oman näkemyksesi vasta, kun ennen sitä olet kuvannut vastapuolen olotilan ja näkemyksen häntä tyydyttävällä tavalla. Näin pystytte asettamaan itsenne paremmin toistenne saappaisiin. 

Oletko optimisti?

 

Oletko optimisti, vai oletko pessimisti? Mistä sitä edes tietää? Olen mitä olen, eikö.

Tiesin aina olevani pessimistinen ihminen, kuten aikaisemminkin olen käsitellyt. Pessimismi näkyi minussa tietynlaisena toimettomuutena; turha yrittää, epäonnistun kuitenkin. Muita erittäin miellyttäviä ajatuksia ovat olleet "turha lähteä minnekään, en viihdy kuitenkaan" ja parhaimpana "turha rakastua, minut hylätään kuitenkin". 

Kiinnostuin asenteestani keskellä omaa kriisiäni. Huomasin olevani itse se, kuka kaivan kuoppaani syvemmälle. Kuinka päästä kuilusta ylös, kun itse syvennän sitä koko ajan? Keskellä syvintä masennusta, välillä toivoen että ei olisi olemassakaan, ei ole kovin helppoa lähteä muuttamaan omaa asennemaailmaansa positiivisemmaksi. Omia asenteita ja ajatuksia olen pohtinut jo aiemmissa postauksissa, mutta Martin Seligmanin Learned Optimism oli teos joka aukaisi silmäni toden teolla.

Voimme toki pyrkiä ajattelemaan positiivisesti, mutta kukaan ei pysty ylläpitämään tällaista jatkuvasti. Eteemme tulee esteitä, joiden yli ei pääse pelkästään positiivisilla ajatuksilla. Tärkeä taito jonka voi oppia onkin, että myös negatiivinen "jauhanta", pään sisäinen monologinen haukkumaääni, voidaan kääntää positiiviseksi ja jopa meitä voimaannuttavaksi. Seligman esittää teoksessaan yksinkertaisen keinon tämän tekemiseksi: ABCDE.

Meillä on tapana käydä jokaisesta vastoinkäymisestä (A= adversity) sisäinen monologi, joka johtaa johonkin päätelmään (B= belief). Päätelmään taas reagoimme tunteellisesti (C= consequences). Pessimistisellä ihmisellä vastoinkäymisellä on yleensä lannistava vaikutus.

Onneksi pessimistilläkin on mahdollista harjoitella positiivisemman lopputuleman muodostamista. Kun olemme päätyneet mielessämme lopputulokseen, että jokin asia on maailmanloppu, voimme alkaa väittelemään (D=disputation) itsemme kanssa.  Tähän on keinonsa; voimme esittää itsellemme todisteita, vaihtoehtoja, loogista päättelyä vaikka alkuperäinen päätelmämme olisikin tosi ja voimme väitellä päätelmän hyödyllisyydestä. Kun olemme saaneet nostettua itsemme pois syvimmästä masentavasta ajatuksesta, voimme alkaa energisoimaan (E=energization) itseämme. Tämä on sitä positiivista ajattelua, jossa luomme itsellemme vaihtoehtoista nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Pessimismilläkin on paikkansa, mutta Seligman on tutkinut aikoinaan paljon pessimismin ja masentuneisuuden yhteyttä. Pessimistisyys johtuu hänen mielestään opitusta avuttomuudesta, joka taas johtaa helpommin masentuneisuuteen; vaikeuden kohdatessa pessimisti lamaantuu ja luovuttaa. Optimistikin lamaantuu vaikeuden edessä, mutta vain hetkellisesti, kunnes käärii hihansa ja lähtee rakentamaan maailmaansa uusiksi.

Tehtävä: Havainnoi omia ajatuksiasi. Pessimistisimmät ajatukset kohdistuvat yleensä itseen, ja ovat kestäviä, kuten: "Minä en koskaan onnistu tässä". Kun huomaat pessimistisen ajatuksen, käytä ABCDE-tekniikkaa.

Yksinäisyys

Milloin viimeksi olit itsesi ja ajatustesi kanssa ilman, että yritit viedä huomiosi muualle television, puhelimen tai minkä tahansa muun häirikkeen avulla? Osaatko olla yksin?

Yksinäisyys on aina ahdistanut ja pelottanut minua. Vaikka olenkin ollut ujo introvertti, syrjään vetäytyvä ihminen, olen aina kaivannut jonkun läheisyyteen. Olen kokenut olevani jotenkin huonompi ihminen, jos olen yksinäni; en ole yhtä arvokas kuin muut, jos minulla ei ole ketään. Yksinäisyys, ja sen pelko, on lannistanut minua niin, että lopulta olen jäänyt mielessäni yksin. Tätä itse luotuani yksinäisyyttä olen sen jälkeen paennut, milloin milläkin keinolla. Alkoholi, tietokonepelit, some, internetti, televisio. Mitä tahansa muuta kuin yksinoloa.

Olen tunnistanut tämän yksinäisyyden pelon kyvyttömyydeksi arvostaa itseäni. Lähtökohta mille tahansa suhteelle, on se sitten ystävyys tai rakkaus, on huono, jos lähtökohtana on jonkin minun vajavaisuuden korjaaminen, aukon minussa täydentäminen. Kaikki suhteeni ovatkin olleet tarvesuhteita; tarvitsen henkilön ketä rakastaa, jotta koen itseni täydemmäksi. Tarvitsen ystäviä, jotta en joudu kohtaamaan omia vajaavaisuuksiani. Tarvitsen muita ihmisiä, koska en osaa arvostaa itseäni niin, että nauttisin omasta seurastani. 

Sitä kutsuttaneen läheisyysriippuvaisuudeksi. Vieressä on pakko olla joku, etteivät omat ajatukset pääse ahdistamaan. On oltava aina joku, kuka kehuu ulkonäköä, sanoo fiksuksi, ylipäänsä arvostaa olemassaoloasi, koska en itse osaa arvostaa riittävästi itseäni. Miten tällaisessa tilanteessa voi antaa toiselle riittävästi, jos lähtökohtana on omien tarpeiden tyydyttäminen? 

Olenkin opetellut viimeajat yksinoloa. Minun ei ole tarve kaivaa puhelinta taskusta heti, kun huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa. Koen, että yksin ajatusteni kanssa ollessa, varsinkin kun olen kiinnittänyt huomiota siihen miten itselleni puhun, olen oppinut arvostamaan itseäni. En halua, että elämäni ihmissuhteet ovat tarvesuhteita. Haluan olla se, kuka antaa, eikä vaadi saada takaisin. Vain näin voi mielestäni muodostua tasapainoinen suhde; suhde, jossa kaksi ihmistä antaa toisilleen, ilman vaatimusta saamisesta. Tällöin kumpikin antaa toiselle pyyteetöntä rakkautta. 

Tehtävä: Seuraa omaa käyttäytymistäsi, kun olet yksin. Täytätkö mielesi muulla tekemisellä, pakenetko yksin oloa? 

Harjoite: Ole yksin. Jätä kaikki häirikkeet pois, laita puhelin syrjään. Kuuntele ajatuksiasi. Arvosta yksinäisyyttäsi, nauti siitä. Ole läsnä hetkessä.

Harjoite 2: Mindfullness-harjoite. Sulje silmäsi. Hengitä sisään, laske samalla neljään. Pidätä hengitystä, laske neljään. Puhalla ulos, laske neljään. Toista kymmenen kertaa. Jos ajatus lähtee harhailemaan, palauta keskittyminen takaisin hengitykseen. 

Kiitollisuudesta

 

Oletko milloin viimeksi pysähtynyt miettimään asioita, joista olet kiitollinen? On erikoista, kuinka joitakin asioita osaa arvostaa ja niistä osaa olla kiitollinen vasta jälkikäteen, kun ne on jo menettänyt. Mutta niinhän se tuntuukin olevan; se, mitä jo on ei riitä, vaan aina halutaan enemmän, uudempaa ja hienompaa. Aina asiat ovat paremmin, sitten joskus tulevaisuudessa. Olen sitten kiitollinen, kun kaikki on hyvin. Sitten joskus. Ehkä.

Pystytkö löytämään kiitollisuuden kohteita elämästäsi juuri nyt? Ei haittaa, vaikka asiat olisivatkin jollain tavalla mielestäsi huonosti. Kiitollisuus nykytilanteesta ei tarkoita että pitäisi tyytyä osaansa ja lakata yrittämästä, vaan kiitollisuus itsessään on voimaa antava tunne. Kumman kuvittelet antavan sinulle enemmän energiaa tekemiseen, katkeruuden tunteen nykytilanteesta, vai kiitollisuuden? Kumpi noista olotiloista nostaa mielialaasi, ja kumpi laskee sitä? Toki, katkeruuskin saattaa antaa joillekin voimaa lähteä tekemään asioita, mutta lienee paikallaan epäillä noiden tekemisten lopputulosten harvemmin olevan kenenkään kannalta hyviä.

Aloitin kiitollisuuden harjoittelun keskellä elämäni pahinta kriisiä. Ensimmäinen asia, josta harjoittelin olemaan kiitollinen oli kiitollisuus entistä puolisoani kohtaan. Olin ja olen kiitollinen hänen rohkeudestaan lähteä pois suhteesta, jossa hän oli onneton. Näin tehtyään hän sai minut avaamaan silmäni, herätti minut horroksesta jossa olin vuosia elänyt, ja antoi minulle energiaa lähteä tutkimaan itseäni ihmisenä. Minkälainen olen, mihin olisin kykeneväinen jos aidosti yrittäisin. Jos näin ei olisi tapahtunut, olisin luultavasti elänyt loppuelämäni yhä enemmän katkeroituvana ihmisenä. Kaiken tuskan keskellä kiitollisuus on ollut minua kantava voima.

Kiitollisuus onkin yksi voimaa antavista, voimaannuttavista tunteista, joita olisi hyvä harjoitella päivittäin. Muita samanlaisia tunteita ovat esimerkiksi ilo, onni ja rakkaus. Hyvä puoli on toki myös, ettei ihminen oikein kykene tuntemaan useampia tunteita samaan aikaan. Kiitollisena ollessa on vaikea tuntea surua samaan aikaan.

Tehtävä: Jatka aiemmin antamaani tehtävää, ja kirjoita päivittäin ylös vähintään viisi asiaa joista olet kiitollinen. 

Harjoite: Pyri olemaan kiitollisuuden olotilassa vähintään 15 minuuttia päivittäin. 

Ajattelen, siis olen

Nyt on sen aika, käsittelen positiivista ajattelua! "Haaa, arvasin että olet pelkkä käärmetohtori!" 

Ennen kuin suljette selaimen, haluan pohjustaa hieman mistä on kyse. En usko, että kukaan pystyy kohtaamaan kaikkia elämänsä haasteita iloisena ja positiivisena, sellainen olisi epäinhimillistä. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta nyt vaikka surumme kohtaamme; voimme antaa sen lamauttaa, tai voimme asennoitua suruumme edes jollain asteella positiiviselta kannalta. Pienikin positiivisuus tuskan keskellä auttaa asettamaan elämän oikeaan perspektiiviin. 

Jos sinulla on taipumusta negatiiviseen ajatteluun, kuten minulla on niin monet vuodet ollut, esitän varoituksen. Kun kohtaat menetyksen, tai muita vastoinkäymisiä elämässäsi, pystyvät ne pyyhkäisemään sinut helpommin mukanaan pohjalle. Positiivista ajattelua olisikin hyvä harjoitella jo ennen vastoinkäymistä, sillä kokemuksesta voin kertoa sen olevan huomattavasti kivuliaampi kokemus keskellä kriisiä. Positiivisen ajattelutavan omaavat henkilöt myös harvemmin ajautuvat pohjalle (ainakaan pitkäksi aikaa), vaan he kampeavat itsensä nopeammin jaloilleen vastoinkäymisten jälkeen. 

Törmäsin Martin Seligman kirjassa Learned Optimism tähän liittyen itseäni muutamaan inspiroivaan lauseeseen. Kuin pysäyttämätön voima, jotkut ihmiset nousevat takaisin jaloilleen vastoinkäymisen jälkeen, ja hieman köyhtyneenmpinä jatkavat matkaa ja aloittavat elämänsä uudelleenrakentamisen. Tämän kuvataan kirjassa olevan "a triumph of the human will" tai "the courage to be". Suomennan ne vapaasti "tahdon riemuvoitoksi" ja "olemisen rohkeudeksi". 

Positiivista ajattelua pystyy myös harjoittelemaan. Aivan ensimmäisenä pitää tunnistaa omat negatiiviset ajattelumallit. Minun negatiivinen ajattelumalli on, että usein ajattelen asioista huonoa lopputulosta. Luon valmiiksi mielessäni asioista pahimman olettamuksen, ja reagoin koko kehollani siihen. Olenkin aina ollut taipuvainen pessimistisyyteen. 

Olen kuitenkin onnistunut yhä enemmän katkaisemaan omaa pessimistisyyttä, omia negatiivisia ajatuksia. Tähän liittyy voimakkaasti myös aikaisemmin käsittelemäni läsnäoleminen - ilman läsnäoloa, ei omat negatiiviset ajattelumallit edes tule huomatuksi. Positiivisen ajattelutavan harjoitteleminen ei siis tarkoita peilin edessä mantrojen hokemista, vaan yksinkertaisimmillaan omien negatiivisten ajatusten katkaisemista. Vaikein haaste on ylläpitää ajattelutapaa vastoinkäymisten keskellä. 

Harjoite: Selvitä omat negatiiviset ajattelumallit. Hyödynnä läheisiä ihmisiä, ja kysy heiltä negatiivisista käyttäytymismalleistasi. Harjoittele omien negatiivisten ajattelumallien keskeyttämistä. 

Hallitsetko elämääsi?

Viimeinen viikko on kulunut pitkälti muuttoja tehdessä, niin omaa, kuin entisen puolison. Välillä on hyvä istahtaa alas ja hengähtää, ja kirjoittaa hieman mitä on pohdiskellut. En lupaa tällä postauksella vielä avaimia elämän hallintaan, mutta annan ainakin keinoja, joiden avulla itse tunnen saaneeni tiukemman otteen elämäni hallinnasta kaiken kivun keskellä. Matka kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin jatkuu!

Olisin hyvinkin voinut otsikoida tämän postauksen kysymyksellä "Suunnitteletko elämääsi?", sillä tällä kertaa pohdiskellaan rutiineita ja päivän suunnittelua. Tässä on vielä itsellänikin paljon kehitettävää, mutta ei ole kannata tehdä liian suuria muutoksia kerralla. Kannattaakin valita yksi tai muutama asia, joiden muuttamisella tiedät olevan suuri vaikutus. 

Aloitin oman päiväni ja rutiineideni suunnittelun muuttamalla aamu- ja iltarutiinejani sekä unirytmiäni. Normaalisti en ollut suunnitellut monelta menen nukkumaan, ja työaamuina heräsin niin myöhään kuin mahdollista että kerkeän vielä töihin, usein jo valmiiksi rättiväsyneenä. 

Nykyisin iltarutiinini kestää noin kaksi tuntia, sisältäen urheilun, iltapesun, iltapalan ja meditoinnin. Arkiaamuisin herään 4.30, jotta kerkeän kankijoogaamaan (ehkä jokin päivä olen taipuisa) ja meditoimaan sekä syömään aamupalan. Tulen luultavasti aikaistamaan heräämistä, jotta pystyn keskittymään niihin enemmän. 

Muutoksien suurin vaikutus on ollut energiatasoihini. Aikaisemmin olin työpäivän jälkeen aivan uupunut, halukas vain rojahtamaan sohvalle. Nykyisin, vaikka nukunkin vielä katkonaisesti heräten yöllä ahdistuksen tunteeseen, olen silti tarmokas ja energinen työpäivän päätteeksikin. Jaksan myös keskittyä töihin paljon paremmin.

Elämän hallinta lähteekin liikkeelle pienin askelin, suunnittelemalla oma päivänsä ja muodostamalla terveellisiä rutiineja. Hallitseko elämääsi, vai hallitseeko elämäsi sinua?

Tehtävä: Suunnittele päiväsi. Aloita pienistä, kuten monelta heräät, monelta syöt, monelta menet nukkumaan.

Tehtävä 2: muodosta itsellesi terveellisiä rutiineja, kuten "kello 20.00 käyn puolen tunnin juoksulenkillä"

Mielen vahvuudesta - Osa 3

 

Viimeinen mielen vahvuutta suoranaisesti käsittelevä postaus, ja melkein viimeinen postaus liittyen prosessiin, jota olen läpikäynyt kesällä. Tähän mennessä olet toivon mukaan vakuuttunut itsekin siitä, että sinulla on vastuu omasta itsestäsi ja tunteistasi, sekä olet kokenut läsnäolon voiman vapauttavaksi pään sisällä puhuvaa lannistavaa ääntä vastaan.

Tämä viimeinen postaus käsittelee mielen vahvuuden osa-aluetta, jonka kanssa minulla on vielä eniten tehtävää; mielen muuttaminen. Nyt en tarkoita mielipiteen muuttamista, tai tunnetilan muutosta, vaan itsensä muuttamista niin syvällisellä asteella, että luovut joistain aiemmista huonoista käytösmalleista ja luot itsellesi uusia, parempia. Näitä harjoittelemalla käytösmalleista tulee lopulta vakioituja, osa sinua. 

Innostus tähän ajatteluun lähti, kun luin Joe Dispenzan kirjan Luo itsesi uudelleen. En ollut aiemmin osannut ajatella, että minä voisin itse määritellä ja päättää, minkälainen haluan olla. Olin tyytynyt elämään sen mielikuvan mukaan, jonka olin itsestäni luonut nuoruusvuosien aikana: kiltti, syrjään vetäytyvä, epävarma, ujo. En ollut ottanut vastuuta itsestäni.

Dispenzan kirja oli minulla alkusysäys, joka sai minut aidosti kiinnostumaan meditoinnin voimasta. Kirjassa kuvataan 6-portainen meditaatioharjoite, jonka aikana ihminen "luo itsensä uudelleen". Harjoite pohjautuu lähtökohtaisesti mielikuvaharjoitteluun, ja ideana onkin toistaa harjoitetta usein; lopulta ihminen alkaa käyttäytymään enemmän itsestään luoman mielikuvan mukaisesti.

Dispenzan kirja pohjautuu ns. NLP-koulukuntaan (neuro-linguistic programming). En ole tarkemmin tutustunut koulukunnan oppeihin, mutta suhtautuisin osaan siihen hieman varauksella. Perusideana on kuitenkin, että harjoittelulla oman mielen muuttaminen on mahdollista; vanhat hermoyhteydet heikkenee, uusia syntyy ja toiset vahvistuu. Jos pystymme harjoittamaan lihaksiamme, miksi emme pystyisi aivojamme?

Mielen vahvuudesta kiinnostuneena tutustuin myös Tony Robbinsin Awaken the Giant Within kirjaan. Kirjasta löytyy paljon mielenkiintoisia harjotteita, mutta sen perusidea on sama: me pystymme itse vaikuttamaan siihen, millaisia olemme. Robbinsin yksi kantava idea on, että aivomme pyrkivät pois kivusta kohti nautintoa. Häm hyödyntääkin NLP-metodeja kirjassaan, kehittämällään NAC-ohjelmalla (neuro-associative conditioning) Mielikuvaharjoittelulla voimme muuttaa sitä, mikä tuottaa meille kipua, ja mikä nautintoa. Vaatii vain mieleltä vahvuutta! 

Kuten kirjoitin, kannattaa näihin NLP-metodeihin suhtautua hieman varauksellisesti. Mitä kuitenkin suosittelen täysin, on näihin liittyvää mielikuvaharjoittelua omasta parhaasta itsestään. Kun tuota mielikuvaa harjoittelee päivittäin, ja oikeasti tuntee mielikuvissaan olevansa ja käyttäytyvänsä kuin ihanneminänsä, alkaa se vähitellen näkymään oikeassa elämässäkin. Olen nyt harjoitellut (vasta) noin kaksi kuukautta meditaatiota, erityisesti mielikuvaharjoitteluna, ja huomaan itsetuntoni, oman arvostukseni ja kykyni kohdata omat tunteeni parantuneen merkittävästi. Tai sitten aika vain parantaa haavoja, kuka tietää. 

Harjoite 1: mukaelma Dispenzan 6-portaisesta ohjelmasta. Parhaan vaikutuksen saamiseksi, lue Dispenzan kirja Luo itsesi uudelleen

1. 15 min meditaatio mielentilan alentamiseksi 

2. Minkälainen olet ollut? Mitä olet muille esittänyt? Minkälainen oikeasti sisältä?

Mieti yksi tunnetila, jonka itsessäsi haluat muuttaa (esim. ahdistus). Tunne se. Mitä ajatuksia tunnetilaan liittyy? (esim epätoivo, arkuus)

3. Tunnusta itsellesi, minkälainen olet ollut (esim. en ole koskaan uskaltanut aidosti rakastaa, koska olen tiennyt että minut hylätään kuitenkin)

4. Mitä sanot itsellesi tuntiessasi valitsemaasi tunnetilaa (esim. En pysty, en osaa, ei kannata, epäonnistun kuitenkin). Miten pakenet tunnetilaa (liiallinen alkoholin käyttö, pelaaminen, mököttäminen, itsesääli)

5. Muuta itseäsi. Mieti tilanteita, joissa käyttäydyt vanhojen mallien mukaisesti. Käske itseäsi muuttumaan.

6. Luo itsesi uudelleen. Mieti ihanneminääsi. Ole se, tunne se. Palaa tunteeseen uudestaan ja uudestaan.

Harjoite 2: Robbinsin NAC-ohjelma. Jälleen, paras vaikutus tulee lukemalla Robbinsin kirja Awake the Giant Within.

1. Päätä, mitä haluat muuttaa. 

2. Luo haluamaasi muutokseen mielessäsi niin paljon hyvää ja nautintoa kuin pystyt, ja päinvastoin lähtötilanteeseen kipua ja tuskaa.

3. Riko vanha ajattelu. Aina kun olet lipsumassa vanhaan - keskeytä se!

4. Luo uutta. Pelkästään nautinnon ajattelu ei auta, vaan tee jotain konkreettista hyvää uuden ajattelusi mukaisesti.

5. Totuta itsesi uuteen ajatteluun.

6. Testaa itseäsi. Jos epäonnistut - aloita uudestaan. 

Mielen vahvuudesta - Osa 2

 

Pohjustin mielen vahvuuden käsittelyä 1. osassa läsnäolon voimalla, yrittäen maalata kuvan siitä, kuinka paljon huolistamme ja murheistamme johtuu siitä, että emme elä läsnä. Jatkuva läsnäolo on haastavaa, ja vaikka harjoittelenkin aktiivisesti tietoista läsnäoloa, huomaan itsekin välillä uppoutuvani menneisyyteen (tänään on työasioissa toistunut vuosi 2015, joka oli myös vuosi kun menin naimisiin), joka vaikuttaa suoraan negatiivisesti omaan mielialaani.

Mielialasta päästäänkin seuraavaan mielen voimaa käsittelevään asiaan, ja mikä asia onkaan kyseessä! Ei, ei hätää, en vielä ainakaan käsittele positiivista ajattelua, vaan palaamme yhteen lempiteemoistani, eli vastuuseen ja vastuunkantoon. Vastuu omasta itsestämme! Käsittelin vastuunkantoa aiemmissa postauksessani, ja tämä onkin sille jatkumoa, hieman eri perspektiivistä. 

Meillä on valta päättää, mitä tunnemme juuri nyt. Tämä oli itselleni hyvinkin mullistava ajatus, sillä olen aina ollut ennemminkin tunteiden vietävänä, kuin niistä vastuussa oleva henkilö. Todellisuudessa kukaan muu, kuin me itse, emme päätä siitä mitä tunnemme, tai miten ajattelemme. Tämän ajatuksen kun osaa yhdistää tietoiseen läsnäoloon, huomaa että yhä pienempi osa päivästä kuluu mieleen uppotuneena, tai pahassa olossa rypien.

Tarkoitus ei ole edelleenkään tukahduttaa omia tunteitaan tai tuntemuksiaan. Asiat satuttavat, sille ei kukaan voi mitään, mutta meillä on vastuu siitä, kuinka annamme asioiden satuttaa. Voimme vaipua itsesääliin, voimme syytellä muita, voimme pahimmalla hetkellä kysyä "Miksi minä?!", eikä asiat muutu siitä paremmaksi. Toinen, rakentavampi vaihtoehto, on pysähtyä tutkailemaan omia tuntemuksiaan ja olla niille tietoisesti läsnä; antaa niiden olla, tuomitsematta, syyllistämättä. 

Tässä tuleekin mielen vahvuuden osa - kipeän asian muuttaminen rauhan tunteeksi sisällä on sekä osoitus mielen vahvuudesta, mutta vaatii lisäksi omalta mieleltä paljon vahvuutta. Kuinka olla tietoisesti läsnä ja mieleltään vahva, kun mieli haluaa puskea arvottomuuden, riittämättömyyden ja ahdistuksen tunnetta? Se vaatii harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua. Muistakaa, että kyseessä on prosessi. Prosessin lopputuloksena voi hyvinkin olla blogini otsikon lupaamaa. Se on varmasti tavoittelemisen arvoista.

Tähän sanon vielä, että muistakaa olla itsellenne armollisia. Jos huomaatte tunteiden saaneen välillä vallan, tai että otatte askelia kehityksessä taaksepäin, ei itsensä ruoskiminen auta asiaa. Tavoite mielessä, harha-askeleesta oppineena, joka päivä jotain uutta oppien! Mielen vahvuuden viimeisessä osiossa tutustutaankin vähän keinoihin, joilla omaa ajatteluaan voi muuttaa.

Tehtävä: Päätä aamulla päivän intentiosi. Mitä haluat saavuttaa, millä tuulella haluat olla

Harjoitus: Kun tunnet jotakin negatiivista tunnetta, anna tunteen olla. Älä taistele sitä vastaan, älä yritä harhauttaa itseäsi tunteesta pois. Ole tunteelle läsnä, tutkaile sitä, tunne se. Muista tietoinen läsnäolo, älä annan tunteen viedä mukanaan. 

Anteeksiantaminen

Selailin läpi paperipinkkaa, jonka kesän aikana olin kirjoitellut. Olen jostain syystä jättänyt käsittelemättä yhden tärkeimmistä aiheista, joka menee samalle tasolle kiitollisuuden, nöyryyden ja myötätuntoisten ajatusten kanssa; anteeksiantaminen. Siksi ajattelin kirjoittaa siitä sanasen mielen vahvuuksia käsittelevien postausten väliin.

Koko toipumisprosessi oikeastaan lähtee liikkeelle anteeksiantamisesta. Kun lähdin prosessia läpikäymään, lähdin liikkeelle omista vanhemmistani. Kuten olen maininnut, muiden syyttely omista heikkouksista olisi todella helppo tie kulkea. Tällöin myös antaisit omaa voimaasi pois, luopuisit jostakin, mitä sinulla on. Nämä ovat minun heikkouksiani, minä kannan ne itse!

Annoin vanhemmilleni mielessäni anteeksi. Nykyään käsitän, että anteeksiannettavaa ei ole, sillä opin kantamaan vastuun omasta itsestäni. Anteeksiantaminen auttaa tämän käsittämisessä. Jokainen kuitenkin toimii jokaisessa tilanteessa parhaimpien käsillä olevien taitojen ja tietojen varassa, jotka ihmisellä silloin on käytössä. 

Kun olin käsitellyt vanhempani, oli entisen puolisoni vuoro. Käsitin, minkälaista taakkaa hän on kantanut sisällään, mitä syyllisyyden tunnetta hän on kokenut, ja kuinka raskas prosessi on hänellekin ollut. Annoin hänelle anteeksi, ja jälleen käsitin, ettei anteeksiannettavaa ole. Tein hänen, kuten vanhempieni kohdalla mielikuvaharjoittelun, josta aiemmin kirjoitin, jossa henkilö kuvitellaan teatterilavalle valokeilaan, sen jälkeen kuvitellaan hänen muuttuvan pieneksi, hämmentyneeksi lapseksi.

Toimimme kaikki parhaiden tietojen ja taitojemme varassa.

Viimeisenä anteeksiannon kohteena olin minä itse. Koin, että liittomme epäonnistui minun takiani. Syyllistin itseäni, ja mietin, kuinka olisin voinut toimia paremmin, olla parempi puoliso, tukea häntä paremmin, olla enemmän läsnä ja ja... Tämä oli vaikein rasti anteeksiannossa. Itselleni anteeksiantamisessa auttoi läsnäolon harjoittelu. Kun pystyin saamaan itseni enemmän irti menneisyydessä vellomisesta, pystyin paremmin irrottautumaan vallitsevasta tilanteesta. 

Ymmärsin myös itse toimineeni jokaisessa tilanteessa silloin parhaimpien tietojeni ja taitojeni mukaan. Minä en kykenisi muuttamaan menneisyyttä, pystyn vain vaikuttamaan itseeni, minkälainen olen nyt ja tulevaisuudessa. Annoin itselleni anteeksi, ja ymmärsin, ettei anteeksiannettavaa ole. 

Tehtävä: Onko sinun vaikea antaa jollekulle anteeksi? Mieti hänet näyttämölle, valokeilaan, ja näe hänen muuttuvan pieneksi, hämmentyneeksi lapseksi. Syleile tätä lasta.

Tehtävä 2: Anna itsellesi anteeksi. 

Me kaikki toimimme parhaimpien tietojemme ja taitojemme mukaan. Sen sijaan, että rankaisisimme itseämme ja toisiamme, olisi parempi yrittää osoittaa ymmärrystä.  

Mielen vahvuudesta - Osa 1

 

Mielen lujuutta ei pysty käsittelemään vain yhdessä osassa, vaan jaan sen luultavasti vähintään kolmeen eri osaan.

Pohdin pitkään, miten haluaisin lähteä lähestymään ensimmäistä mielen lujuutta käsittelevää osaa kunnes ymmärsin, että yksi eniten viime aikoina harjoittelemani taito on tärkeä, ellei tärkein osa mielen lujuutta. Nimittäin läsnäolo. Ilman taitoa olla läsnä, en usko että voi olla mieleltään vahva. Koitan hieman perustella väitettäni.

Kuinka usein huomaat uppeutuneesi ajatuksiisi? Olet sitten mielessäsi menneisyydessä, tulevaisuudessa, jossakin fiktiivisessä tilanteessa tai missä tahansa, paitsi tässä hetkessä. Palaatko mielessäsi johonkin menneisyyden tilanteeseen, joka satutti sinua? Muodostatko uhkakuvia tulevaisuudesta, murehtien huomista tai jotain mitä tapahtuu ensi viikolla?

Ihmismieli on ihmeellinen. Pystymme luomaan tulevaisuuteen huolia, jotka jäävät toteutumatta 92 prosentin varmuudella! Eli sadasta asiasta, joista murehdimme, tapahtuu vain kahdeksan! Kuitenkin saatamme velloa itse luomissamme kauhuskenaarioissa.

Pysähdy. Keskity tähän hetkeen. Mikä sinulla on tässä hetkessä huonosti? Tällä silmänräpäyksellä, tällä sekunnilla. Oletko aidosti läsnä? Voitko sanoa, että tällä hetkellä, tässä elämisen hetkessä, sinulla on mitään huonosti? Jos et ole juuri tällä hetkellä jäämässä kuorma-auton alle, tai ole haikalan kidassa; ei, en usko että tällä hetkellä sinulla on mitään huonosti. Kaikki murheemme liittyvät menneisyyteen, tai tulevaisuuteen.

Moni hengellinen, ja uskonnollinenkin opetus korostaa läsnäolon merkitystä. En edelleenkään puutu itse näihin opetuksiin, mutta en myöskään voi lähteä kiistelemään jo tuhansia vuosia tiedettyjen asioiden kanssa. Eckhart Tolle käsittelee hyvin läsnäoloa The Power of Now kirjassaan. Hän jakaa siinä ihmisiä valveutuneessa tilassa sekä tiedostomattomuuden eri tiloissa eläviin ihmisiin. Moni meistä elää tiedostomattomuuden eri asteilla, mielen ja alitajunnan ollessa vallassa. Todellinen minä on taustalla hiljaa. Kyseessä on se minä, joka tulkitsee tunteitamme ja ajatuksiamme.

Läsnäolon avulla pystymme irtaantumaan meitä ahdistavista ajatuksista ja tunteista. Kun olemme aidosti läsnä, emme murehdi menneitä tai tulevaa, eikä mielemme pääse syöttämään päähämme lannistavia ajatuksia. Valppaana, valveutuneena ollessamme ei mieleemme juolahda yhtäkkiä lannistavaa muistoa menneisyydestä, tai itse kuvittelemaamme tulevaisuuden kauhuskenaariota. 

Tehtävä: Harjoittele läsnäoloa. Jätä puhelin pois, ole tässä hetkessä ajatuksinesi. Keskity hengitykseesi, tunne mielessäsi miltä kehosi tuntuu. Aina kun mielesi lähtee harhailemaan, palauta itsesi nykyhetkeen.

Tehtävä 2: pidä kirjaa päivän negatiivisista ajatuksistasi. Kirjaa ylös, kun ajattelet itsestäsi lannistavasti. Riittää, jos pidät tukkimiehenkirjanpitoa. 

Harjoite: Meditaatioharjoite. Ankkuroi mielesi nykyhetkeen. Käy läpi jokainen kehonosasi. Hengitä niihin mielessäsi, älä vain ajattele niitä, vaan tunne ne. 

Kannatko vastuuta?

Tämä on viimeisimpiä pohjustuksista ennen kuin alan käsittelemään mielen vahvuutta, ja se oli yksi suurimmista ahaa -elämyksistäni, joita kriisin keskellä koin. Tämä on myös hyvä jatkumo edelliseen postaukseeni egosta ja arvottomuudesta, sillä käsittelen tässä hieman samoja teemoja, mutta vastuun ottamisen näkökulmasta.

Teen vastuullista työtä, minulla on kaksi lasta ja olen muutenkin kokenut itseni vastuulliseksi ihmiseksi, mutta huomasin että siinä, mitä itselleni uskottelin, ja siinä, mitä oikeasti olin, oli suuri ristiriita. Huomasin olevani mukavastuullinen ihminen. Kannoin ulkoista vastuuta, jättäen kantamatta vastuun sisäisestä hyvinvoinnistani. Suhtauduin kaikkeen kuin asiat tapahtuisivat minulle, ilman että minulla olisi vastuuta asioiden tapahtumiselle. Olin elämän ja olosuhteiden uhri.

Olin esimerkiksi ollut aina nuorempana hyvin laiha, eikä minuun ollut koskaan tarttunut mikään. Lähestyessäni 30-vuoden ikää lihoin kuitenkin jopa yli satakiloiseksi. "Miksi minä en laihdu, vaikka mitä teen?" Samalla syöden mitä sattuu, ja kuluttaen viikonloppuisin alkoholia yli pienen kylän tarpeiden. En ottanut vastuuta omasta ulkomuodostani, vaikka toivoinkin olevani timmimpi. Samalla ihmettelin miksi en jaksanut oikein mitään, töiden jälkeen olin rättiväsynyt, ja kuitenkin illalla keksin tekemistä puoleenyöhön asti. Poltin itseäni loppuun, enkä suostunut ottamaan vastuuta oloni kohentamisesta. 

"Miksi tuo kohtelee minua huonosti, miksi hän aiheuttaa minulle pahan olon?" Ulkomuotoa tärkeämpi, kaikkeen vaikuttava vastuunpuute, koski tunteitani. Kerta kerran jälkeen asiat tapahtuivat minulle, ja oli muiden vastuulla, miten asiat koin. Sysäsin vastuun tuntemuksistani muiden harteille. Sama teema on jatkunut läpi elämäni. En koskaan ottanut vastuuta omista tunteistani, omasta onnellisuudestani. Olisin onnellinen sitten, kun löytäisin puolison, minulla olisi talo, perhe ja hyvä työ. Asuin Sitkulassa, kuten Thomas Erikson kirjassaan Vastoinkäymiset ympärilläni hyvin kuvailee. 

Sitkulassa asuminen jatkui, kun nuoruuden haaveeni saavutin, vastuun tunnetilastani kaatuessa selkeämmin toisten niskoille. Olisin onnellinen, jos puolisoni huomioisi minua enemmän. Olisin onnellinen, jos töissä sujuisi paremmin. Olisin onnellinen, jos poikani ei olisi välillä niin hankala. Olisin onnellinen, jos en olisi niin väsynyt. En ymmärtänyt, että muiden tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi, muiden vastuulla ei ole se mitä minä itse koen. En suostunut ottamaan vastuuta omasta elämästäni. Muiden tehtävä oli tehdä oloni hyväksi. 

Meidän onkin otettava vastuu siitä, miten ME asiat koemme. Yksinkertaisuudessaan se on juuri sitä; me koemme jonkin asian, muodostamme siitä tunteen aiemmin koetun ja aiempien mielikuvien avulla, ja tulkitsemme tunteemme ennalta opittujen kaavojen avulla. Vain me muodostamme omat käsityksemme ja kokemuksemme asioista, ja on meidän vastuulla miten tunnemme asiat, ja miten tunteemme vaikuttavat meihin. Jos sitä ei ymmärrä, tulee olemaan aina tunteidensa orja, sekä olosuhteiden uhri. 

Aina kipeää tunnetta tuntiessaan tulisikin pysähtyä miettimään, kuten aiemmassakin postauksessa asian muotoilin: "Mikä toisen toiminnassa aiheuttaa sen, että minä tunnen näin. Mitä minun tulisi tehdä, jotta en tuntisi näin?" Yksinkertaisuudessaaan tekeminen voi olla sitä, että sanoo toiselle että tämä aiheuttaa minulle pahan olon, koska koen asian näin. 

Tehtävä: Seuraavan kerran, kun tunnet suuttumusta tai muuta ikävää tunnetta ketä tahansa kohtaan, pysähdy miettimään "Miksi koen asian näin? Mitä voisin tehdä, jotta en kokisi tätä tunnetta?"

Pohdintaa egosta ja arvottomuuden tunteesta

Tämä postaus käsittelee hieman tämän aamun tunteitani. Tähän mennessä käymäni prosessin kaikkea materiaalia en ole vielä kirjoittanut auki, ja tarkoituksenani olikin käsitellä mielen vahvuutta, mutta huomaan tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen että en kirjottaisi jostakin, jota tällä hetkellä itse en pystyisi soveltaa. Siksi halusinkin kirjoittaa juurisyystä, joka hieman vaikeuttaa tänä aamuna hyvän mielialan saamista, nimittäin omasta egostani.

Elämäni suurin kriisi, jota tällä hetkellä läpikäyn, on avioero. Tiedän, että monet voisivat varmasti kuitata tuon olankohautuksella, mutta minulle, takertuvalle ja läheisriippuvaiselle, yksinäisyyttä pelkäävälle ihmiselle, kriisi oli lähellä tuhota minut. Mielen vahvuudesta kun vihdoin kirjoitan, käsittelen mitä kaikkea hyvää olen kriisistä saanut, mutta en tänä aamuna. 

Egosta halusin kirjoittaa, sillä päällimmäisiä, voimakkaimpia tuntemuksia kriisin alkuun olivat arvottomuuden, mitättömyyden ja epäoikeudenmukaisuuden sekä epätietoisuuden tunne. Itsesääliin oli todella helppo vajota, ja itseään oli todella helppo lähteä syyttämään kriisistä.  Kun lähdin tutkimaan tunteideni, itsesäälini ja katkeruuteni syytä, huomasin niiden johtavan omaan egooni. Jos muistat, mainitsin aiemmin lauseen "asiat eivät tapahdu minulle, vaan minua varten". Asiat todellakin tapahtuivat minulle keskellä kriisin alkuhetkiä! 

Egoni oli niin suuri, ja itseluottamukseni niin heikko, että kaiken tosiaankin oli tapahduttava minulle, ja löysin kaikesta jotakin, mistä voisin loukkaantua ja ottaa itseeni. Kaikki mitä on tapahtunut, ei välttämättä ole ollut reilua, ja nämä ovatkin kolahtaneet erityisen lujaa omaan egooni. Mielen lujuutta pohtiessa osaan tätäkin pohtiessa kysyä mieluumminkin "Miksi koen tämän epäreiluksi? Mitä minun pitäisi tehdä, että en kokisi tätä epäreiluksi?"

Mutta miten lähteä painimaan oman arvottomuuden, riittämättömyyden, itsesäälin ja käytännössä mitättömyyden tunteiden kanssa? Ei pidä käsittää väärin, tunteita ei kuulu tukahduttaa, niitä ei pidä painia olemattomiin. Tunteet ovat merkki siitä, että jokin on pielessä, ja tukahdettuna ne kasvat kunnes ne otetaan huomioon. Mutta on eri asia, miten tunteet ottaa vastaan, ja miten niiden antaa vaikuttaa. Tunteiden kuuluisikin olla rakentavia, eikä esimerkiksi itsesäälissä vellomisessa ole mitään rakentavaa. 

Pyrin ottamaan näkökulmaksi näiden tunteiden kanssa elämiseen nöyryyden, ja hyvän tuottamisen ympärilleni. Aloin aktiivisesti harjoittamaan nöyryyttä, sillä huomasin olevani egoltani hyvinkin itsekeskeinen. Aloin tekemään pyytteettömästi, kriisinkin keskellä kotitöitä. "Hah, onpas iso asia!" Minulle se oli välillä raskastakin, mielen ollessa maassa, ja otinkin vastuulleni (toki myös apua saaden) kodin ylläpidon kesän aikana. Olen pyrkinyt kehittämään nöyryyttä myös muuttamalla mieltäni palvelualttiimmaksi. Aina kun muistan, kysyn aamulla itseltäni "Miten voin palvella tänään?" Tämä on myös auttanut ymmärtämään rooliani työyhteisössäni.

Tarkoituksena tällä pohdinnalla oli availla omia tuntemuksia tältä aamulta, ehkä myös hieman terapeuttisestikin. Aamut ovat aina vaikeimpia, kun alitajunta on saanut jyllätä koko yön, eikä tietoinen mieli väsyneenä jaksa heti ottaa koppia omista ajatuksista. Ego on jotakin, minkä mielemme on luonut. Se on ikäänkuin "valeminä", kuten Eckhart Tolle asian ilmaisee kirjassaan The Power of Now. Asiat yleensä tapahtuvat tuolle egollemme, siitä sanonta ego kokee kolauksen. Vaikeaa vaikka onkin, olisi näinä hetkinä hyvä pysähtyä miettimään "Miksi MINÄ koen asian näin?" Maailma ei kuitenkaan pyöri ympärillämme, vaikka egomme niin välillä luuleekin.

Tehtävä: Mieti, miten voisit harjoitella nöyryyttä omassa elämässäsi. Oletko jo nöyrä? Miten se näkyy elämässäsi?