Hyväksyminen ja antautuminen

Isoin este mistä tahansa epäonnistumisesta toipumisessa on vaikeudessamme hyväksyä vallitseva tilanne. Mielessä pyörii ajatuksia: "Miksi minä? Mitä tein ansaitakseni tämän? Voiko näin käydä minulle? En voi uskoa tätä!". Samalla mielemme ja kehomme vastustaa tilannetta, loputtoman itsesäälin ja epätoivon tilassa. Tämä tila on ikäänkuin jatkuva pakenemisen tila, mielemme antaessa signaaleja kehollemme "vaara, vaara, pakene".

Oman epäonnistumisen hyväksymisessä suurin vaikeus oli hyväksyä se, että entinen puolisoni oli tilanteen käsittelyssä jo minua huomattavasti pidemmällä. Hän oli pohtinut asiaa, suunnitellut asiaa ja mahdollisesti luonut jo tulevaisuuden visioita, ja alkanut jo osittain elämään päätöksen mukaisesti. Kun minä sain tietää eropäätöksestä, lähdin asian käsittelyssä tuossa hetkessä liikkeelle nollasta. 

En kyennytkään keväällä hyväksymään tilannetta. En kyennyt hyväksymään eroa, en kyennyt hyväksymään sitä, että entinen puolisoni oli jo jatkamassa ja osin jatkanut omaa elämäänsä. Olin  järkyttävän ahdistunut, tunsin oloni samalla arvottomaksi ja epätoivoiseksi, ja itsetuntoni romahti. Elin jatkuvassa pakenemisen tilassa. Töistä ei meinannut tulla mitään, ja joinain päivinä oli melkein mahdoton syödä mitään. Kuukausiin en nukkunut täyttä yötä, vaan heräsin aina (kun unta olin saanut) keskellä yötä, pyörien sängyssä saamatta uudelleen unta. Pakokeinona tuosta omasta ahdistuksen, arvottomuuden ja epätoivon tilasta toimin kuten olin aina ennenkin toiminut; yritin saada ulkoista arvostusta kaikin keinoin.

Tilanteen hyväksyminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi. Alkukesän aikana aloin ymmärtämään, että minulla on muutamia vaihtoehtoja. Voin jatkaa tunnetta vastaan kamppailua olemalla hyväksymättä tilannetta, tai voin antautua ja hyväksyä tilanteen; minun oli hyväksyttävä oma kyvyttömyyteni hyväksyä tilanne. Tiesin, että toipuminen tulee olemaan pitkä prosessi, eikä sen välivaiheita pysty ohittamaan, vaikka kuinka välillä olisi toivonut sen olevan mahdollista. Päätin, että en toimi samoin kuin aikaisemmin elämäni aikana. En halunnut enää paeta, vaikka tiesin joutuvani sietämään paljon tuskaa sen päätöksen takia. Aloin hyväksymään olemassaolevaa tilannetta.

Kun olin hyväksynyt oma hyväksymättömyyteni, pystyin myös hyväksymään sen, missä vaiheessa olen itse prosessissa. Mikään näistä ei ollut helppoa, ja usein otinkin yhden askeleen eteen ja kymmenen taakse. Asiaa ei helpottanut kun näki läheltä toisen jatkavan elämäänsä. Tiesin vain, että voin joko jatkaa vastustelua, aiheuttaa itse itselleni enemmän pahaa oloa, tai voin antautua ja hyväksyä oman tilanteeni. En pysty vaikuttamaan kuin itseeni. 

Kaikki lähti siis liikkeelle hyväksymisestä; hyväksyin sen, etten kykene hyväksymään tilannetta. Antauduin, luovuin siltä osin kuin kykenin sisäisestä vastustelusta, ja  pystyin puuttumaan jatkuvasti helpommin omaan itsesäälissä rypemiseeni. En enää säälinyt itseäni. Helppoa sekään ei ollut, mutta läsnäolon harjoittelu auttoi. Hitaasti, itsetuntoni ja arvostukseni itseäni kohtaan alkoi palaamaan, ja kehittymään huomattavasti vahvemmaksi kuin mitä se ennen kriisiä oli ollut. Jossain vaiheessa pystyin jopa miettiä olevani ylpeä siitä, miten olen asian käsitellyt. Siitä lähti oikeastaan intoni pyrkiä auttamaan myös muita, koin että minulla voisi olla muillekin jotakin annettavaa. Toivon, että näin on ollut!

Tehtävä: Tämä tehtävä on yksinkertainen. Lopeta vastustelu. Antaudu. Hyväksy, ettet kykene hyväksymään tilannetta. Älä soimaa itseäsi kyvyttömyydestäsi hyväksyä tilanne.