Tämä on viimeisimpiä pohjustuksista ennen kuin alan käsittelemään mielen vahvuutta, ja se oli yksi suurimmista ahaa -elämyksistäni, joita kriisin keskellä koin. Tämä on myös hyvä jatkumo edelliseen postaukseeni egosta ja arvottomuudesta, sillä käsittelen tässä hieman samoja teemoja, mutta vastuun ottamisen näkökulmasta.
Teen vastuullista työtä, minulla on kaksi lasta ja olen muutenkin kokenut itseni vastuulliseksi ihmiseksi, mutta huomasin että siinä, mitä itselleni uskottelin, ja siinä, mitä oikeasti olin, oli suuri ristiriita. Huomasin olevani mukavastuullinen ihminen. Kannoin ulkoista vastuuta, jättäen kantamatta vastuun sisäisestä hyvinvoinnistani. Suhtauduin kaikkeen kuin asiat tapahtuisivat minulle, ilman että minulla olisi vastuuta asioiden tapahtumiselle. Olin elämän ja olosuhteiden uhri.
Olin esimerkiksi ollut aina nuorempana hyvin laiha, eikä minuun ollut koskaan tarttunut mikään. Lähestyessäni 30-vuoden ikää lihoin kuitenkin jopa yli satakiloiseksi. "Miksi minä en laihdu, vaikka mitä teen?" Samalla syöden mitä sattuu, ja kuluttaen viikonloppuisin alkoholia yli pienen kylän tarpeiden. En ottanut vastuuta omasta ulkomuodostani, vaikka toivoinkin olevani timmimpi. Samalla ihmettelin miksi en jaksanut oikein mitään, töiden jälkeen olin rättiväsynyt, ja kuitenkin illalla keksin tekemistä puoleenyöhön asti. Poltin itseäni loppuun, enkä suostunut ottamaan vastuuta oloni kohentamisesta.
"Miksi tuo kohtelee minua huonosti, miksi hän aiheuttaa minulle pahan olon?" Ulkomuotoa tärkeämpi, kaikkeen vaikuttava vastuunpuute, koski tunteitani. Kerta kerran jälkeen asiat tapahtuivat minulle, ja oli muiden vastuulla, miten asiat koin. Sysäsin vastuun tuntemuksistani muiden harteille. Sama teema on jatkunut läpi elämäni. En koskaan ottanut vastuuta omista tunteistani, omasta onnellisuudestani. Olisin onnellinen sitten, kun löytäisin puolison, minulla olisi talo, perhe ja hyvä työ. Asuin Sitkulassa, kuten Thomas Erikson kirjassaan Vastoinkäymiset ympärilläni hyvin kuvailee.
Sitkulassa asuminen jatkui, kun nuoruuden haaveeni saavutin, vastuun tunnetilastani kaatuessa selkeämmin toisten niskoille. Olisin onnellinen, jos puolisoni huomioisi minua enemmän. Olisin onnellinen, jos töissä sujuisi paremmin. Olisin onnellinen, jos poikani ei olisi välillä niin hankala. Olisin onnellinen, jos en olisi niin väsynyt. En ymmärtänyt, että muiden tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi, muiden vastuulla ei ole se mitä minä itse koen. En suostunut ottamaan vastuuta omasta elämästäni. Muiden tehtävä oli tehdä oloni hyväksi.
Meidän onkin otettava vastuu siitä, miten ME asiat koemme. Yksinkertaisuudessaan se on juuri sitä; me koemme jonkin asian, muodostamme siitä tunteen aiemmin koetun ja aiempien mielikuvien avulla, ja tulkitsemme tunteemme ennalta opittujen kaavojen avulla. Vain me muodostamme omat käsityksemme ja kokemuksemme asioista, ja on meidän vastuulla miten tunnemme asiat, ja miten tunteemme vaikuttavat meihin. Jos sitä ei ymmärrä, tulee olemaan aina tunteidensa orja, sekä olosuhteiden uhri.
Aina kipeää tunnetta tuntiessaan tulisikin pysähtyä miettimään, kuten aiemmassakin postauksessa asian muotoilin: "Mikä toisen toiminnassa aiheuttaa sen, että minä tunnen näin. Mitä minun tulisi tehdä, jotta en tuntisi näin?" Yksinkertaisuudessaaan tekeminen voi olla sitä, että sanoo toiselle että tämä aiheuttaa minulle pahan olon, koska koen asian näin.
Tehtävä: Seuraavan kerran, kun tunnet suuttumusta tai muuta ikävää tunnetta ketä tahansa kohtaan, pysähdy miettimään "Miksi koen asian näin? Mitä voisin tehdä, jotta en kokisi tätä tunnetta?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti