Milloin viimeksi olit itsesi ja ajatustesi kanssa ilman, että yritit viedä huomiosi muualle television, puhelimen tai minkä tahansa muun häirikkeen avulla? Osaatko olla yksin?
Yksinäisyys on aina ahdistanut ja pelottanut minua. Vaikka olenkin ollut ujo introvertti, syrjään vetäytyvä ihminen, olen aina kaivannut jonkun läheisyyteen. Olen kokenut olevani jotenkin huonompi ihminen, jos olen yksinäni; en ole yhtä arvokas kuin muut, jos minulla ei ole ketään. Yksinäisyys, ja sen pelko, on lannistanut minua niin, että lopulta olen jäänyt mielessäni yksin. Tätä itse luotuani yksinäisyyttä olen sen jälkeen paennut, milloin milläkin keinolla. Alkoholi, tietokonepelit, some, internetti, televisio. Mitä tahansa muuta kuin yksinoloa.
Olen tunnistanut tämän yksinäisyyden pelon kyvyttömyydeksi arvostaa itseäni. Lähtökohta mille tahansa suhteelle, on se sitten ystävyys tai rakkaus, on huono, jos lähtökohtana on jonkin minun vajavaisuuden korjaaminen, aukon minussa täydentäminen. Kaikki suhteeni ovatkin olleet tarvesuhteita; tarvitsen henkilön ketä rakastaa, jotta koen itseni täydemmäksi. Tarvitsen ystäviä, jotta en joudu kohtaamaan omia vajaavaisuuksiani. Tarvitsen muita ihmisiä, koska en osaa arvostaa itseäni niin, että nauttisin omasta seurastani.
Sitä kutsuttaneen läheisyysriippuvaisuudeksi. Vieressä on pakko olla joku, etteivät omat ajatukset pääse ahdistamaan. On oltava aina joku, kuka kehuu ulkonäköä, sanoo fiksuksi, ylipäänsä arvostaa olemassaoloasi, koska en itse osaa arvostaa riittävästi itseäni. Miten tällaisessa tilanteessa voi antaa toiselle riittävästi, jos lähtökohtana on omien tarpeiden tyydyttäminen?
Olenkin opetellut viimeajat yksinoloa. Minun ei ole tarve kaivaa puhelinta taskusta heti, kun huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa. Koen, että yksin ajatusteni kanssa ollessa, varsinkin kun olen kiinnittänyt huomiota siihen miten itselleni puhun, olen oppinut arvostamaan itseäni. En halua, että elämäni ihmissuhteet ovat tarvesuhteita. Haluan olla se, kuka antaa, eikä vaadi saada takaisin. Vain näin voi mielestäni muodostua tasapainoinen suhde; suhde, jossa kaksi ihmistä antaa toisilleen, ilman vaatimusta saamisesta. Tällöin kumpikin antaa toiselle pyyteetöntä rakkautta.
Tehtävä: Seuraa omaa käyttäytymistäsi, kun olet yksin. Täytätkö mielesi muulla tekemisellä, pakenetko yksin oloa?
Harjoite: Ole yksin. Jätä kaikki häirikkeet pois, laita puhelin syrjään. Kuuntele ajatuksiasi. Arvosta yksinäisyyttäsi, nauti siitä. Ole läsnä hetkessä.
Harjoite 2: Mindfullness-harjoite. Sulje silmäsi. Hengitä sisään, laske samalla neljään. Pidätä hengitystä, laske neljään. Puhalla ulos, laske neljään. Toista kymmenen kertaa. Jos ajatus lähtee harhailemaan, palauta keskittyminen takaisin hengitykseen.
Kirjoitin tähän äsken kokemukseni tuomia ajatuksia varmaan "aa nelosen* verran, mutta ne hävisivät kuin tuhka tuuleen. Yritän huomenna ehtiä kommentoida uudelleen ja muistella mitä olin kirjoittanut.
VastaaPoistaYksinoloa voi opetella ja olen tullut siihen tulokseen, että jokaisen ihmisen olisi hyvä osata olla yksin, osata olla sinut itsensä kanssa ilman toisen ihmisen seuraa tai hyväksyntää. Jokaisen tulisi itse hyväksyä itsensä sellaisenaan kaikkine vajavaisuuksineen. Vain siten voi hyväksyä kanssa kulkijan kaikkine piirteineen, kun on sinut itsensä kanssa. Kun ihminen oppii arvostamaan itseään, niin toinen osapuoli huomaa sen ja arvostus ikäänkuin tuplaantuu.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaYksinäisyyden mörkö vai onko se mörkö? Kannattaa pilkkoa tuo "haamu" osiin ja miettiä mikä siitä tekee niin kamalan. Sitten ikäänkuin altistaa itsensä yksinäisyyteen, mutta alkuun pienin askelin. Kännykkä, pädi, tietokone ja televisio kiinni, niin, että oikeaton itsensä ja ajatustensa kanssa yksin. Mitä voi tapahtua? Aistit tarkentuvat ja havainnoi asioita herkästi. Jos on esimerkiksi metsässä, niin keskittyy kuuntelemaan luonnon ääniä ja tarkkailemaan ympäristöään ja oppii nauttimaan kuulemastaan ja näkemästään. Tulee enemmän tietoiseksi sen hetkisestä todellisuudesta ja huomaa, että tässähän on oikeastaan aika hyvä olla. Ahdistuneisuus häviää, murenee pala palalta ja muuttuu iloisuudeksi ja itsearvostus kasvaa. Loppujen lopuksi ihminen huomaa, että tässähän on oikeastaan aika hyvä olla ja sanoo itselleen:"olen riittävän hyvä juuri tällaisena tässä hetkessä". Carpe diem! Tartu hetkeen! Tee harjoitus, jossa lähdet metsään ilman puhelinta, vaikka puoleksi tunniksi, niin huomaat, että selvisit siitäe ja voimaannuit.
VastaaPoistaPahoittelut painovirhepaholaisista! *Oikeaton = oikeasti on
VastaaPoistaHuomasin julkaisuni jälkeen, että tuli toistoa "tässähän on oikeastaan aika hyvä olla". Punaisena lankana tekstissäni oli se, että yksin on hyvä olla ja yksin yhdessä. Loppujen lopuksi kaikki me olemme yksin ajatustemme kanssa, mutta toivottavasti kaikilla ihmisillä on joku tai useampi empaattinen kanssakulkija. He tekevät meistä eheytyneinpiä ja voimaannuttavat.
VastaaPoista