Työhyvinvointi

Tämä postaus liittyy hyvinkin paljon siihen, mihin kesällä en välttämättä niin paljon kiinnittänyt huomiota. Kaikki energiani kului itseni kasassa pitämiseen, ja jotenkuten toimivana ihmisenä toimimiseen. Kaikki heijastui kesän aikana myös työpaikalleni, ja oli päiviä kun en todellisuudessa ollut työkykyinen. Silti joka aamu heräsin, ja lähdin töihin. Minkä takia?

Vastuu ja velvollisuus, ne painoivat tietenkin takaraivossa. Yksi suurin este hakeutua sairaslomalle tai edes työterveydenhoidon pakeille oli häpeä; enhän minä nyt tunteiden takia voi olla poissa. Miten muut pärjäisivät, jos olisin sairaslomalla? Miten pärjäisin itse, jos jäisin sairaslomalle? Miten entinen puolisonikin suhtautuisi minuun, pitäisi luultavasti vain heikkona. 

Pahimpina hetkinä en kyennyt keskittymään käsillä olevaan työtehtävään, saati miettiä tulevia. En kyennyt pitkäjänteiseen työskentelyyn, ja usein tehtävät tulivat eteen "yllättäen" kun en kyennyt niihin riittävän aikaiseen valmistautumaan. Olin etäinen, ja aika ajoin äkkipikainen muiden kanssa. Päivät vaihtelivat tietenkin, ja oli päiviä kun kaikki oli hyvin.

Työhyvinvointi oli oikeastaan se asia, jonka kanssa minulla tuntui olevan suurimmin vaikeuksia. Oman itsensä riittämättömyyden ja arvostuksen tunteen kanssa pystyi työstämään muuten, kuin työelämässä. Epäonnistuminen töissä tuntui edelleen huonolta, eikä sen tunteen ylipääseminen ollut helppoa. Latistava ääni päässä kertoi äänekkäästi, ettei minusta ole tähän, olen ihan väärässä tehtävässä. Muutkin ajattelevat niin, se sanoi.

Tästä ylipääsemiseen en oikeastaan osaa sanoa muuta, kuin että pitää olla avoin, riippumatta omasta asemastaan. Jos olet esimies, ole alaisille avoin; näitä tunteita käyn läpi, tällainen päivä minulla on tänään, nyt, tällä hetkellä. Jos olet alainen, ole avoin esimiehellesi. Suorituspaineet yhdistettynä oman elämän kriisiin on huono yhtälö, josta ei seuraa mitään hyvää. Yksin ei pidä jäädä, eikä yksin jäädessä tule uskoa sitä latistavaa ääntä joka kertoo epäonnistumisistamme.