Masentuneisuudesta

Kauneus ja ulkokuori,

hetken elon suuri huoli,

kaik' unhoittaa voi.

Sielusi kauneus,

sen loputon hyvyys,

läpi elämän pysyy.

Anna sen kauneuden,

sielusi, sen haurauden,

loistaa valoa pimeään.

Jos eksyt ikinä,

hukut elon tiellä, muista,

et yksin ole kulkemassa. 

Tästä aiheesta en ajatellut ihan vielä kirjoittaa, mutta jälleen innoituksena toimi keskustelu kanssakulkijan kanssa. Halusin ennen kirjoittamista tunnustella, josko se perinteinen kaamosmasennus iskisi ja veisi taas muutamaksi kuukaudeksi mukanaan, mutta tätä kirjoittaessa näin ei ole käynyt. Ensimmäistä kertaa niin pitkään, kuin muistan, vaikka luulisi, että juuri tänä vuonna se tulisi ja toisi isoveljen, tai no, miksi ei koko sukua mukanaan. En usko keksineeni parannusta masennukseen, mutta huomaan oman ajattelumaailman muutoksen tuoman positiivisen energian, josta uskon olleen ainakin apua sen loitolla pitämisessä.

Olen ollut teini-iästä lähtien masennukseen ja alakuloisuuteen taipuva ihminen. Erityisesti syksyt vähenevän valon myötä sekä keväät lisääntyvän valon myötä ovat olleet haasteellisia. Masentuneisuuteni ei ole toki rajoittunut vain näihin, mutta niinä aikoina se on ollut erityisen selkeästi läsnä. Teini-ikä oli erityisen rankka, päivien vaihdelleen syvästä epätoivon, lohduttomuuden ja toivottomuuden tunteesta joinakin päivinä todella ylienergiseen oloon. Tuolloin jo ajattelin olevani kyvytön hallitsemaan omaa olotilaani, antaen minkä tahansa negatiivisen tunteen viedä mukanaan. Toisaalta, tuolloin tunteet olivat niin ylitsevyöryäviä, että en tiedä miten nykyiselläni reagoisin vastaaviin.

Vaikkei niin voimakkaan kuin teini-ikäisenä, ovat edelliset kolme vuotta elämästäni menneet enemmän ja vähemmän masennuksen vallassa. Tähän liittyviä asioita olen käsitellyt aikaisemmissa postauksissa, mutta käytännössä olen ollut haluton ja kyvytön elämään elämää täysillä. Elämä on ollut tasapaksua selviytymistä, tunnetilojen vaihdellessa laidasta laitaan. En sano olevani mikään poikkeustapaus, vaan keskellä pahimpia ruuhkavuosia tämä on varmastikin yleistä. Tarvitseeko näin kuitenkaan olla? 

Johann Hari pohtii kirjassaa Mielen yhteydet omaa masennustaan, ja siihen hoitona käytettyjä eri lääkityksiä. Masennuslääkkeet varmasti toimivat joillakin, enkä lähde siihen asiaan ottamaankaan kantaa. Itse en ole koskaan ollut niin akuutisti masentunut, että minun olisi pitänyt lääkitykseen turvautua, joten minulla ei ole mielipidettäkään asiaan. Masennusta kuitenkin pidetään yleisesti aivojen kemiallisena häiriötilana, jolloin aivot tuottavat liian vähän serotoniinia, ja tähän epätasapainon tilaan lääkityksen pitäisi purra. 

Hari listaa kirjassaan omien havaintojensa kautta muita syitä, jotka voisivat olla masennuksen taustalla. Hänen mielestään masennusta lisäävät yhteisöllisyyden väheneminen, yhteyden katkeaminen myönteiseen ja turvattuun tulevaisuuteen, yhteyden katkeaminen mielekkääseen työhön, merkityksellisten arvojen menettäminen, ja aseman ja kunnioituksen tavoittelu. Käytännössä siis "nykyaika". Muita syitä voivat olla lapsuuden traumat, yhteyden menetys luontoon ja geenit. Havainnot ovat käytännössä samansuuntaisia, kuin mitä Seligman esitteli jo 90-luvulla kirjassaan Learned Optimism. Siinä Seligman esitti aiemmin tekemiään havaintoja, joiden mukaan 1950-luvun jälkeen varttuneet olivat selkeästi todennäköisemmin masentuneita tietyssä vaiheessa elämäänsä, kuin esimerkiksi 1930-luvun laman aikaan varttuneet.  

Kantavana havaintona Seligmanin kirjassa on, että pessimistisyyteen taipuvilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys masentua kuin optimistisilla ihmisillä. Tämä johtuu pitkälti siitä, miten ihminen asiat kokee. Pessimisti selittää vastoinkäymiset itselleen lopullisina ja huonoina asioina, optimisti taas voi nähdä vastoinkäymiset väliaikaisina ja mahdollisuutena oppia. Näitä narratiiveja kun toistaa itselleen tarpeeksi, on toisen lopputuloksena masentuminen, ja toisen eteenpäin puskeminen. 

Masentuneisuudesta kärsineenä en sano, että masentuminen on ihmisen oma vika. Sillä, miten itsellemme puhumme, kuinka ajattelemme, on suuri merkitys sen kannalta, kuinka nopeasti masennuksesta toivumme ja erityisesti siihen, masennummeko laisinkaan. Viimeinen asia mitä haluan tehdä on syyllistää ketään siitä syvästä ahdingon tilasta, jota masennukseksikin kutsutaan. Sen sijaan, mietin sitä voimaa, joka jokaiselta ihmiseltä löytyy, odottamassa sen valjastamista. Masentuneena uskottelee itselleen olevansa kykenemätön tekemään olotilalleen mitään, ja jää helposti olosuhteiden vangiksi ja uhriksi. 

Näkemällä hyvää epätoivon keskellä, uskomalla tulevaisuuteen vaikka kaikki romahtaa ympärillä, kääntämällä epäonnen onneksi, voi saavuttaa mitä vain. Muodostamalla itselleen tavoitteita, kehittämällä itseään jatkuvasti, ollen kiinnostunut elämän pienistä mysteereistä, miettimällä mitkä omat arvot ovat ja pitämällä niistä kiinni, kääntämällä katseen pelkästään omasta navastaan ympärillä oleviin, kokemalla myötätuntoa ja arvostamalla muita, tulee elämästä paljon mielekkäämpää. Asiat eivät tapahdu meille, vaan meitä varten.