Tämänkertainen on jatkoa aikaisemmasta kirjoituksestani joka koski myötätuntoa, ja liikumme edelleen sen yhdessä tärkeimmässä ulottuvuudessa; myötätunnossa itseämme kohtaan. Jatko tuli mieleeni oikeastaan toista mahdollista aihetta pohdiskellessani, nimittäin lepoa ja sen tarpeellisuutta niin fyysiselle kuin henkiselle palautumiselle.
Pohdin sitä itsestään selvää asiaa, kuinka tarvitsemme riittävästi lepoa urheilusta, työstä, perheestä, mistä tahansa palautuaksemme. Tarvitsemme riittävästi unta, jotta kehomme palautuisi, ja tarvitsemme työpäivän aikana taukoja, jotta aiemmin käsittelemämme tahdonvoima palautuisi. Levon ja taukojen pohdiskelu pisti minut pohtimaan omaa kulunutta seitsemää kuukautta: Kuinka paljon olen antanut itseni levätä, ja kuinka huonoa omatuntoa olen kokenut niistä aamuista, kun olen nukkunut pitkään.
Tietynlainen elämäntapa vaatii päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Aikaiseen nukkumaan meneminen, aikaisin herääminen, säännöllinen liikkuminen, terveellinen syöminen, alkoholittomuus ja muu päihteettömyys sekä kofeiinittomuus aiheuttavat itsellä usein tilanteita, joissa tunnen kamppailevani jotakin halua vastaan. Aina en voita tuota kamppailua, ja joskus mielihalut saavatkin voiton. Tuota seuraa syvä syyllisyydentunto ja itsensä soimaaminen. Martin Seligman maalaa hyvin kirjassaan Learned Optimism kuvan laihdutuskuurilla olevasta henkilöstä, kuka yhtenä iltana sorruttuaan herkutteluun toteaa olevansa epäonnistunut ja syö suruunsa kahta kauheammin. Tämä pisti minut pohtimaan, miksi näiden pienten henkilökohtaisten epäonnistumisten kääntäminen positiivisiksi asioiksi tuntuu välillä niin vaikealta?
Näin pääsin pohdiskelussani takaisin itsemyötätuntoon, ja armon antamiseen itselleni. Maria Borelius kirjoittaa hyvin kirjassaan Hyvinvoinnin Vallankumous - Tulehdusta estävä elämäntapa kuinka hän kiittää itseään "lipsuttuaan" niistä nautinnoista, joita on itselleen suonut, ja sen jälkeen jatkaa valitsemansa elämäntavan parissa. Olisikin hyvä ymmärtää, ettei valitsemastaan elämäntavasta lipsuminen tarkoita, että koko elämäntapa pitäisi heittää roskiin. Se ei myöskään tee sinusta yhtään arvottomampaa, vaikka joskus sortuisitkin johonkin, mihin olet vannonut olevasi sortumatta enää koskaan.
Kaikki riippuu siitä, miten reagoimme sortumiseemme jälkikäteen. Voimme syyllistää itseämme, voimme lyödä lyötyä, tai voimme kiittää itseämme ja päästä yli harha-askeleesta. Varsinkin, jos tuosta harha-askeleesta ei ole haittaa kuin itsellemme. Voimme ottaa harha-askeleen vastaan kiitollisin mielin, jälleen keinona oppia itsestämme jotakin uutta tai muistutuksena vanhasta tavasta, johon emme halua enää palata. Kumpi tavoista johtaa lopulta pysyvään muutokseen?
Tehtävä: Ole itsellesi armollinen. Suo itsellesi riittävästi lepoa, unohda suorittaminen ja saavuttaminen hetkeksi. Tunne myötätuntoa itseäsi kohtaan, ja lipsumisista huolimatta ole kiitollinen siitä yrityksestä ja vaivasta, mitä itsesi kehittämisen eteen olet nähnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti