Liikutko riittävästi?

Tätä kirjoittaessa pyörittelen samalla painotettua hulavannetta, kun pitää optimoida kaikki ajankäyttö. Sallinette siis muutamat kirjoitusvirheet.

Tämänkertaisella postauksella halusin lähteä pohtimaan toimintakyvyn osa-alueista, psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen ja eettinen, yhtä niistä tärkeintä, eli fyysistä osa-aluetta. Muita osa-alueita olemmekin jo kiitettävästi käsitelleet. Tarkoituksenani ei ole antaa mitään treenivinkkejä, olen itsekin kuntoilussa vain harrastelijatasolla.

Miksi fyysinen toimintakyky on niin tärkeä? Mielestäni fyysinen puoli on se, jonka päälle loput osa-alueet rakentuvat. Tästä on osin tutkittua tietoakin, ainakin stressinsietokyvyn osalta. Mitä parempi fyysinen toimintakyky, hapenottokyky ja lihaskunto, on ollut, sitä paremmin henkilö on sietänyt stressiä. Stressitila nostaakin ihmisellä sykettä, ja pitkään jatkuvana se altistaa sairastumaan helpommin, ihan perusflunssasta lähtien.

Tästä muodostuu mielestäni eräänlainen dominoefekti; kun fyysinen puoli on kunnossa, psyykkinen puoli kestää paremmin kolhuja. Psyykkinen puoli jos ei ole kunnossa, voiko silloin eettinen ja sosiaalinen puolikaan olla? Kun väsymme fyysisesti tai henkisesti, kuinka hyvin toimimme etiikkamme, arvojemme mukaan?

Urheilua tulisikin harrastaa päivittäin, mieluiten vähintään puoli tuntia. Psyykkeen ja fyysisen puolen yhteyden huomasin itse, kun en tätä ohjetta ollut noudattanut. Minulle alkoi kertymään paljon liikakiloja vyötärölle, juoksukuntoni suunta oli alaspäin. Olin päivä päivältä väsyneempi niin henkisesti kuin fyysisestikin. En jaksanut enää kiinnittää huomiota itselleni tärkeisiin arvoihin, kuten jatkuvaan itsensä kehittämiseen. Päivät olivat selviytymistä toisistaan.

Elämäntilanteet muuttuvat, mutta on pitkälti omien valintojen tekemisestä kiinni, miten syö ja miten liikkuu. Keskellä ruuhkavuosia sixpackin ylläpito on haastavaa, mutta se ei tarkoita että pitäisi antaa tilanteen mennä toiseen ääripäähän. Liikkumisen tarkoituksena ei pitäisikään olla oman peilikuvan tyydyttäminen, vaan oman psyykkeen kohottaminen. Kun pitää huolen kunnostaan, alkaa huomaamaan, miten paljon enemmän energiaa päivän haasteisiin on käytössä. Elämä ei ole enää pelkkää selviytymistä.

Tehtävä: urheile päivittäin puoli tuntia. Juokse, kävele, tee kyykkyjä vauva sylissä. Mitä tahansa, kunhan syke nousee ja kunto paranee. Muista että kunto koostuu niin hapenottokyvystä kuin lihaskunnostakin.

Hyväksyminen ja antautuminen

Isoin este mistä tahansa epäonnistumisesta toipumisessa on vaikeudessamme hyväksyä vallitseva tilanne. Mielessä pyörii ajatuksia: "Miksi minä? Mitä tein ansaitakseni tämän? Voiko näin käydä minulle? En voi uskoa tätä!". Samalla mielemme ja kehomme vastustaa tilannetta, loputtoman itsesäälin ja epätoivon tilassa. Tämä tila on ikäänkuin jatkuva pakenemisen tila, mielemme antaessa signaaleja kehollemme "vaara, vaara, pakene".

Oman epäonnistumisen hyväksymisessä suurin vaikeus oli hyväksyä se, että entinen puolisoni oli tilanteen käsittelyssä jo minua huomattavasti pidemmällä. Hän oli pohtinut asiaa, suunnitellut asiaa ja mahdollisesti luonut jo tulevaisuuden visioita, ja alkanut jo osittain elämään päätöksen mukaisesti. Kun minä sain tietää eropäätöksestä, lähdin asian käsittelyssä tuossa hetkessä liikkeelle nollasta. 

En kyennytkään keväällä hyväksymään tilannetta. En kyennyt hyväksymään eroa, en kyennyt hyväksymään sitä, että entinen puolisoni oli jo jatkamassa ja osin jatkanut omaa elämäänsä. Olin  järkyttävän ahdistunut, tunsin oloni samalla arvottomaksi ja epätoivoiseksi, ja itsetuntoni romahti. Elin jatkuvassa pakenemisen tilassa. Töistä ei meinannut tulla mitään, ja joinain päivinä oli melkein mahdoton syödä mitään. Kuukausiin en nukkunut täyttä yötä, vaan heräsin aina (kun unta olin saanut) keskellä yötä, pyörien sängyssä saamatta uudelleen unta. Pakokeinona tuosta omasta ahdistuksen, arvottomuuden ja epätoivon tilasta toimin kuten olin aina ennenkin toiminut; yritin saada ulkoista arvostusta kaikin keinoin.

Tilanteen hyväksyminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi. Alkukesän aikana aloin ymmärtämään, että minulla on muutamia vaihtoehtoja. Voin jatkaa tunnetta vastaan kamppailua olemalla hyväksymättä tilannetta, tai voin antautua ja hyväksyä tilanteen; minun oli hyväksyttävä oma kyvyttömyyteni hyväksyä tilanne. Tiesin, että toipuminen tulee olemaan pitkä prosessi, eikä sen välivaiheita pysty ohittamaan, vaikka kuinka välillä olisi toivonut sen olevan mahdollista. Päätin, että en toimi samoin kuin aikaisemmin elämäni aikana. En halunnut enää paeta, vaikka tiesin joutuvani sietämään paljon tuskaa sen päätöksen takia. Aloin hyväksymään olemassaolevaa tilannetta.

Kun olin hyväksynyt oma hyväksymättömyyteni, pystyin myös hyväksymään sen, missä vaiheessa olen itse prosessissa. Mikään näistä ei ollut helppoa, ja usein otinkin yhden askeleen eteen ja kymmenen taakse. Asiaa ei helpottanut kun näki läheltä toisen jatkavan elämäänsä. Tiesin vain, että voin joko jatkaa vastustelua, aiheuttaa itse itselleni enemmän pahaa oloa, tai voin antautua ja hyväksyä oman tilanteeni. En pysty vaikuttamaan kuin itseeni. 

Kaikki lähti siis liikkeelle hyväksymisestä; hyväksyin sen, etten kykene hyväksymään tilannetta. Antauduin, luovuin siltä osin kuin kykenin sisäisestä vastustelusta, ja  pystyin puuttumaan jatkuvasti helpommin omaan itsesäälissä rypemiseeni. En enää säälinyt itseäni. Helppoa sekään ei ollut, mutta läsnäolon harjoittelu auttoi. Hitaasti, itsetuntoni ja arvostukseni itseäni kohtaan alkoi palaamaan, ja kehittymään huomattavasti vahvemmaksi kuin mitä se ennen kriisiä oli ollut. Jossain vaiheessa pystyin jopa miettiä olevani ylpeä siitä, miten olen asian käsitellyt. Siitä lähti oikeastaan intoni pyrkiä auttamaan myös muita, koin että minulla voisi olla muillekin jotakin annettavaa. Toivon, että näin on ollut!

Tehtävä: Tämä tehtävä on yksinkertainen. Lopeta vastustelu. Antaudu. Hyväksy, ettet kykene hyväksymään tilannetta. Älä soimaa itseäsi kyvyttömyydestäsi hyväksyä tilanne. 

Vaikenemisesta

Tämänkertainen postaus käsittelee parisuhteen, tai oikeastaan minkä tahansa ihmissuhteen hyvinvointia. Tähän pohdintaan palasin itselleni täysin uuden, ja erittäin upean kokemuksen myötä, josta tulette kuulemaan lisää myöhemmin. Alan myös kohtapuoliin olemaan siinä tilanteessa, että olen käynyt aikaisemmin kirjoittamani materiaalin pääkohdat läpi, toki, itse postaukset kirjoitan "flow -tilassa" materiaalia paljon katsomatta (joka näkyy lukuisissa jälkikäteen tehdyissä korjauksissa). 

Mutta ei huolta, ajatukset ja postaukset eivät tule loppumaan, mutta niiden väli tulee aivan varmasti kasvamaan ("Huh, vihdoin!" - ajattelevat blogia säännöllisesti lukevat). Toisaalta, en ole vielä edes koskenut kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin yhteen tärkeimpään osa-alueeseen!

Mutta tämänpäiväisestä: Vaikeneminen. Miksi vaikenemme, vaikka tunnemme olomme kaltoinkohdelluksi? Miksi vaikenemme, vaikka pohdimme mielessämme suuria muutoksia? Mikä saa minut vaikenemaan pienestä asiasta, vaikka huomaan tuntevani sen myötä negatiivisia tunteita?

Huomaan, että elämäni ihmissuhteissa olen aina haudannut osan itsestäni. Olen koittanut alussa olla kovasti vähän erilainen, kuin mitä todellisuudessa olen sillä hetkellä ollut. Vähän itsevarmempi, vähän vahvempi. Ehei, en ole KOSKAAN mustasukkainen. 

Suhde myös tietenkin elää ajan myötä, mutta itse koittaa pitää kiinni siitä omasta roolistaan, naamiostaan, ja peittää sisällä herääviä negatiivisia ajatuksiaan. Alun huumavaiheen jälkeen alkaakin näkymään pikkuhiljaa pieniä, ja välillä suuriakin, asioita, joiden olemassaolo aiheuttaa itselle negatiivisia ajatuksia. Nämä ajatukset sivuutetaan usein olankohautuksella: "Pikkujuttu!" tai "Hän on muuten niin upea, ehkä hän muuttuu tai totun itse!". Sitä huomaa selittelevänsä itselleen, sanovan itselleen kuinka omat ajatukset ovat lapsellisia ja naurettavia.

Seuraavaksi tulee uusi pikkujuttu. Ja toinen. Kolmas. Ensimmäinen pikkujuttu toistuu uudestaan ja uudestaan, mutta ethän sinä nyt voi siitä sanoa, kun viisi vuotta sitten et sanonut. Pian alkaakin tulemaan isompia asioita, joita ei uskalleta käsitellä koska viisi vuotta sitten käsittelemättömien pikkuasioiden purkaantuminen pelottaa. 

Alun pieni lohikäärme on kasvanut talon kokoiseksi, ottaa jalat alleen ja vie talon mukanaan.

Olen pohdiskellut syitä, miksi toisen kanssa, erityisesti jollakin tavalla hänen toiminnastaan aiheutuneiden, negatiivisten ajatusten käsittely on niin vaikeaa. 

Ensiksi, tiedostamme ehkä itse kuinka naurettava ajatuksemme on. Enhän minä voi näin tuntea, älä ole lapsellinen. Ole mies. Syyllistämme itse itseämme ajatuksesta, kätkien sen sisäämme. Tässä pitää ymmärtää aikaisemmissa postauksissani käsittelemäni, itse itsellemme aiheuttamamme tunteet. Me itse koemme tunteen, aiheutamme sen - toista ei voi syyttää negatiivisista ajatuksistamme. Tähän yhdistyykin tapa, jolla voimme (ehkä omastakin mielestämme) naurettavan tunteemme toiselle esittää; sen sijaan, että tunnekuohussa syytämme toista, voisimmekin sanoa: "Tiedän, että olen ehkä hieman naurettava, mutta koen tämän asian näin". Otamme vastuun omista tunteistamme, emmekä syytä toista, mutta mikä tärkeintä, emme myöskään vaikene.

Toiseksi, meitä saattaa pelottaa paljastaa omia puoliamme, joita pidämmen heikkouksinamme. Emmehän mielellään uskalla myöntää niiden olemassaoloa itsellemmekään. Sen sijaan esitämme vahvempaa kuin olemme, pidämme tiukasti yllä naamiotamme. Mitä jos toinen hyödyntää heikkouttani? Mitä jos hän ei pidä minusta yhtä paljon, kun tietää heikkouksistani? 

Lopputuloksena suhteen alussa pienet asiat on lakaistu maton alle, peläten toisen pitävän meistä vähemmän jos nostaisimme ne esiin. Vuosien jälkeen maton alle on kertynyt sellainen vuori, ettemme uskalla raottaa mattoa, koska pelkäämme sen johtavan suhteen päättymiseen. Lopulta pientenkin asioiden käsittely johtaa suurempiin riitoihin, joka taas edistää vaikenemista edelleen. Mitä kun vastaan tulee suuri kriisi?

Tehtävä: Koittakaa luoda säännöt riitelylle (mielellään ennen riitelyä). Kun riitelette, saat sanoa oman näkemyksesi vasta, kun ennen sitä olet kuvannut vastapuolen olotilan ja näkemyksen häntä tyydyttävällä tavalla. Näin pystytte asettamaan itsenne paremmin toistenne saappaisiin. 

Oletko optimisti?

 

Oletko optimisti, vai oletko pessimisti? Mistä sitä edes tietää? Olen mitä olen, eikö.

Tiesin aina olevani pessimistinen ihminen, kuten aikaisemminkin olen käsitellyt. Pessimismi näkyi minussa tietynlaisena toimettomuutena; turha yrittää, epäonnistun kuitenkin. Muita erittäin miellyttäviä ajatuksia ovat olleet "turha lähteä minnekään, en viihdy kuitenkaan" ja parhaimpana "turha rakastua, minut hylätään kuitenkin". 

Kiinnostuin asenteestani keskellä omaa kriisiäni. Huomasin olevani itse se, kuka kaivan kuoppaani syvemmälle. Kuinka päästä kuilusta ylös, kun itse syvennän sitä koko ajan? Keskellä syvintä masennusta, välillä toivoen että ei olisi olemassakaan, ei ole kovin helppoa lähteä muuttamaan omaa asennemaailmaansa positiivisemmaksi. Omia asenteita ja ajatuksia olen pohtinut jo aiemmissa postauksissa, mutta Martin Seligmanin Learned Optimism oli teos joka aukaisi silmäni toden teolla.

Voimme toki pyrkiä ajattelemaan positiivisesti, mutta kukaan ei pysty ylläpitämään tällaista jatkuvasti. Eteemme tulee esteitä, joiden yli ei pääse pelkästään positiivisilla ajatuksilla. Tärkeä taito jonka voi oppia onkin, että myös negatiivinen "jauhanta", pään sisäinen monologinen haukkumaääni, voidaan kääntää positiiviseksi ja jopa meitä voimaannuttavaksi. Seligman esittää teoksessaan yksinkertaisen keinon tämän tekemiseksi: ABCDE.

Meillä on tapana käydä jokaisesta vastoinkäymisestä (A= adversity) sisäinen monologi, joka johtaa johonkin päätelmään (B= belief). Päätelmään taas reagoimme tunteellisesti (C= consequences). Pessimistisellä ihmisellä vastoinkäymisellä on yleensä lannistava vaikutus.

Onneksi pessimistilläkin on mahdollista harjoitella positiivisemman lopputuleman muodostamista. Kun olemme päätyneet mielessämme lopputulokseen, että jokin asia on maailmanloppu, voimme alkaa väittelemään (D=disputation) itsemme kanssa.  Tähän on keinonsa; voimme esittää itsellemme todisteita, vaihtoehtoja, loogista päättelyä vaikka alkuperäinen päätelmämme olisikin tosi ja voimme väitellä päätelmän hyödyllisyydestä. Kun olemme saaneet nostettua itsemme pois syvimmästä masentavasta ajatuksesta, voimme alkaa energisoimaan (E=energization) itseämme. Tämä on sitä positiivista ajattelua, jossa luomme itsellemme vaihtoehtoista nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Pessimismilläkin on paikkansa, mutta Seligman on tutkinut aikoinaan paljon pessimismin ja masentuneisuuden yhteyttä. Pessimistisyys johtuu hänen mielestään opitusta avuttomuudesta, joka taas johtaa helpommin masentuneisuuteen; vaikeuden kohdatessa pessimisti lamaantuu ja luovuttaa. Optimistikin lamaantuu vaikeuden edessä, mutta vain hetkellisesti, kunnes käärii hihansa ja lähtee rakentamaan maailmaansa uusiksi.

Tehtävä: Havainnoi omia ajatuksiasi. Pessimistisimmät ajatukset kohdistuvat yleensä itseen, ja ovat kestäviä, kuten: "Minä en koskaan onnistu tässä". Kun huomaat pessimistisen ajatuksen, käytä ABCDE-tekniikkaa.

Yksinäisyys

Milloin viimeksi olit itsesi ja ajatustesi kanssa ilman, että yritit viedä huomiosi muualle television, puhelimen tai minkä tahansa muun häirikkeen avulla? Osaatko olla yksin?

Yksinäisyys on aina ahdistanut ja pelottanut minua. Vaikka olenkin ollut ujo introvertti, syrjään vetäytyvä ihminen, olen aina kaivannut jonkun läheisyyteen. Olen kokenut olevani jotenkin huonompi ihminen, jos olen yksinäni; en ole yhtä arvokas kuin muut, jos minulla ei ole ketään. Yksinäisyys, ja sen pelko, on lannistanut minua niin, että lopulta olen jäänyt mielessäni yksin. Tätä itse luotuani yksinäisyyttä olen sen jälkeen paennut, milloin milläkin keinolla. Alkoholi, tietokonepelit, some, internetti, televisio. Mitä tahansa muuta kuin yksinoloa.

Olen tunnistanut tämän yksinäisyyden pelon kyvyttömyydeksi arvostaa itseäni. Lähtökohta mille tahansa suhteelle, on se sitten ystävyys tai rakkaus, on huono, jos lähtökohtana on jonkin minun vajavaisuuden korjaaminen, aukon minussa täydentäminen. Kaikki suhteeni ovatkin olleet tarvesuhteita; tarvitsen henkilön ketä rakastaa, jotta koen itseni täydemmäksi. Tarvitsen ystäviä, jotta en joudu kohtaamaan omia vajaavaisuuksiani. Tarvitsen muita ihmisiä, koska en osaa arvostaa itseäni niin, että nauttisin omasta seurastani. 

Sitä kutsuttaneen läheisyysriippuvaisuudeksi. Vieressä on pakko olla joku, etteivät omat ajatukset pääse ahdistamaan. On oltava aina joku, kuka kehuu ulkonäköä, sanoo fiksuksi, ylipäänsä arvostaa olemassaoloasi, koska en itse osaa arvostaa riittävästi itseäni. Miten tällaisessa tilanteessa voi antaa toiselle riittävästi, jos lähtökohtana on omien tarpeiden tyydyttäminen? 

Olenkin opetellut viimeajat yksinoloa. Minun ei ole tarve kaivaa puhelinta taskusta heti, kun huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa. Koen, että yksin ajatusteni kanssa ollessa, varsinkin kun olen kiinnittänyt huomiota siihen miten itselleni puhun, olen oppinut arvostamaan itseäni. En halua, että elämäni ihmissuhteet ovat tarvesuhteita. Haluan olla se, kuka antaa, eikä vaadi saada takaisin. Vain näin voi mielestäni muodostua tasapainoinen suhde; suhde, jossa kaksi ihmistä antaa toisilleen, ilman vaatimusta saamisesta. Tällöin kumpikin antaa toiselle pyyteetöntä rakkautta. 

Tehtävä: Seuraa omaa käyttäytymistäsi, kun olet yksin. Täytätkö mielesi muulla tekemisellä, pakenetko yksin oloa? 

Harjoite: Ole yksin. Jätä kaikki häirikkeet pois, laita puhelin syrjään. Kuuntele ajatuksiasi. Arvosta yksinäisyyttäsi, nauti siitä. Ole läsnä hetkessä.

Harjoite 2: Mindfullness-harjoite. Sulje silmäsi. Hengitä sisään, laske samalla neljään. Pidätä hengitystä, laske neljään. Puhalla ulos, laske neljään. Toista kymmenen kertaa. Jos ajatus lähtee harhailemaan, palauta keskittyminen takaisin hengitykseen. 

Kiitollisuudesta

 

Oletko milloin viimeksi pysähtynyt miettimään asioita, joista olet kiitollinen? On erikoista, kuinka joitakin asioita osaa arvostaa ja niistä osaa olla kiitollinen vasta jälkikäteen, kun ne on jo menettänyt. Mutta niinhän se tuntuukin olevan; se, mitä jo on ei riitä, vaan aina halutaan enemmän, uudempaa ja hienompaa. Aina asiat ovat paremmin, sitten joskus tulevaisuudessa. Olen sitten kiitollinen, kun kaikki on hyvin. Sitten joskus. Ehkä.

Pystytkö löytämään kiitollisuuden kohteita elämästäsi juuri nyt? Ei haittaa, vaikka asiat olisivatkin jollain tavalla mielestäsi huonosti. Kiitollisuus nykytilanteesta ei tarkoita että pitäisi tyytyä osaansa ja lakata yrittämästä, vaan kiitollisuus itsessään on voimaa antava tunne. Kumman kuvittelet antavan sinulle enemmän energiaa tekemiseen, katkeruuden tunteen nykytilanteesta, vai kiitollisuuden? Kumpi noista olotiloista nostaa mielialaasi, ja kumpi laskee sitä? Toki, katkeruuskin saattaa antaa joillekin voimaa lähteä tekemään asioita, mutta lienee paikallaan epäillä noiden tekemisten lopputulosten harvemmin olevan kenenkään kannalta hyviä.

Aloitin kiitollisuuden harjoittelun keskellä elämäni pahinta kriisiä. Ensimmäinen asia, josta harjoittelin olemaan kiitollinen oli kiitollisuus entistä puolisoani kohtaan. Olin ja olen kiitollinen hänen rohkeudestaan lähteä pois suhteesta, jossa hän oli onneton. Näin tehtyään hän sai minut avaamaan silmäni, herätti minut horroksesta jossa olin vuosia elänyt, ja antoi minulle energiaa lähteä tutkimaan itseäni ihmisenä. Minkälainen olen, mihin olisin kykeneväinen jos aidosti yrittäisin. Jos näin ei olisi tapahtunut, olisin luultavasti elänyt loppuelämäni yhä enemmän katkeroituvana ihmisenä. Kaiken tuskan keskellä kiitollisuus on ollut minua kantava voima.

Kiitollisuus onkin yksi voimaa antavista, voimaannuttavista tunteista, joita olisi hyvä harjoitella päivittäin. Muita samanlaisia tunteita ovat esimerkiksi ilo, onni ja rakkaus. Hyvä puoli on toki myös, ettei ihminen oikein kykene tuntemaan useampia tunteita samaan aikaan. Kiitollisena ollessa on vaikea tuntea surua samaan aikaan.

Tehtävä: Jatka aiemmin antamaani tehtävää, ja kirjoita päivittäin ylös vähintään viisi asiaa joista olet kiitollinen. 

Harjoite: Pyri olemaan kiitollisuuden olotilassa vähintään 15 minuuttia päivittäin. 

Ajattelen, siis olen

Nyt on sen aika, käsittelen positiivista ajattelua! "Haaa, arvasin että olet pelkkä käärmetohtori!" 

Ennen kuin suljette selaimen, haluan pohjustaa hieman mistä on kyse. En usko, että kukaan pystyy kohtaamaan kaikkia elämänsä haasteita iloisena ja positiivisena, sellainen olisi epäinhimillistä. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta nyt vaikka surumme kohtaamme; voimme antaa sen lamauttaa, tai voimme asennoitua suruumme edes jollain asteella positiiviselta kannalta. Pienikin positiivisuus tuskan keskellä auttaa asettamaan elämän oikeaan perspektiiviin. 

Jos sinulla on taipumusta negatiiviseen ajatteluun, kuten minulla on niin monet vuodet ollut, esitän varoituksen. Kun kohtaat menetyksen, tai muita vastoinkäymisiä elämässäsi, pystyvät ne pyyhkäisemään sinut helpommin mukanaan pohjalle. Positiivista ajattelua olisikin hyvä harjoitella jo ennen vastoinkäymistä, sillä kokemuksesta voin kertoa sen olevan huomattavasti kivuliaampi kokemus keskellä kriisiä. Positiivisen ajattelutavan omaavat henkilöt myös harvemmin ajautuvat pohjalle (ainakaan pitkäksi aikaa), vaan he kampeavat itsensä nopeammin jaloilleen vastoinkäymisten jälkeen. 

Törmäsin Martin Seligman kirjassa Learned Optimism tähän liittyen itseäni muutamaan inspiroivaan lauseeseen. Kuin pysäyttämätön voima, jotkut ihmiset nousevat takaisin jaloilleen vastoinkäymisen jälkeen, ja hieman köyhtyneenmpinä jatkavat matkaa ja aloittavat elämänsä uudelleenrakentamisen. Tämän kuvataan kirjassa olevan "a triumph of the human will" tai "the courage to be". Suomennan ne vapaasti "tahdon riemuvoitoksi" ja "olemisen rohkeudeksi". 

Positiivista ajattelua pystyy myös harjoittelemaan. Aivan ensimmäisenä pitää tunnistaa omat negatiiviset ajattelumallit. Minun negatiivinen ajattelumalli on, että usein ajattelen asioista huonoa lopputulosta. Luon valmiiksi mielessäni asioista pahimman olettamuksen, ja reagoin koko kehollani siihen. Olenkin aina ollut taipuvainen pessimistisyyteen. 

Olen kuitenkin onnistunut yhä enemmän katkaisemaan omaa pessimistisyyttä, omia negatiivisia ajatuksia. Tähän liittyy voimakkaasti myös aikaisemmin käsittelemäni läsnäoleminen - ilman läsnäoloa, ei omat negatiiviset ajattelumallit edes tule huomatuksi. Positiivisen ajattelutavan harjoitteleminen ei siis tarkoita peilin edessä mantrojen hokemista, vaan yksinkertaisimmillaan omien negatiivisten ajatusten katkaisemista. Vaikein haaste on ylläpitää ajattelutapaa vastoinkäymisten keskellä. 

Harjoite: Selvitä omat negatiiviset ajattelumallit. Hyödynnä läheisiä ihmisiä, ja kysy heiltä negatiivisista käyttäytymismalleistasi. Harjoittele omien negatiivisten ajattelumallien keskeyttämistä. 

Hallitsetko elämääsi?

Viimeinen viikko on kulunut pitkälti muuttoja tehdessä, niin omaa, kuin entisen puolison. Välillä on hyvä istahtaa alas ja hengähtää, ja kirjoittaa hieman mitä on pohdiskellut. En lupaa tällä postauksella vielä avaimia elämän hallintaan, mutta annan ainakin keinoja, joiden avulla itse tunnen saaneeni tiukemman otteen elämäni hallinnasta kaiken kivun keskellä. Matka kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin jatkuu!

Olisin hyvinkin voinut otsikoida tämän postauksen kysymyksellä "Suunnitteletko elämääsi?", sillä tällä kertaa pohdiskellaan rutiineita ja päivän suunnittelua. Tässä on vielä itsellänikin paljon kehitettävää, mutta ei ole kannata tehdä liian suuria muutoksia kerralla. Kannattaakin valita yksi tai muutama asia, joiden muuttamisella tiedät olevan suuri vaikutus. 

Aloitin oman päiväni ja rutiineideni suunnittelun muuttamalla aamu- ja iltarutiinejani sekä unirytmiäni. Normaalisti en ollut suunnitellut monelta menen nukkumaan, ja työaamuina heräsin niin myöhään kuin mahdollista että kerkeän vielä töihin, usein jo valmiiksi rättiväsyneenä. 

Nykyisin iltarutiinini kestää noin kaksi tuntia, sisältäen urheilun, iltapesun, iltapalan ja meditoinnin. Arkiaamuisin herään 4.30, jotta kerkeän kankijoogaamaan (ehkä jokin päivä olen taipuisa) ja meditoimaan sekä syömään aamupalan. Tulen luultavasti aikaistamaan heräämistä, jotta pystyn keskittymään niihin enemmän. 

Muutoksien suurin vaikutus on ollut energiatasoihini. Aikaisemmin olin työpäivän jälkeen aivan uupunut, halukas vain rojahtamaan sohvalle. Nykyisin, vaikka nukunkin vielä katkonaisesti heräten yöllä ahdistuksen tunteeseen, olen silti tarmokas ja energinen työpäivän päätteeksikin. Jaksan myös keskittyä töihin paljon paremmin.

Elämän hallinta lähteekin liikkeelle pienin askelin, suunnittelemalla oma päivänsä ja muodostamalla terveellisiä rutiineja. Hallitseko elämääsi, vai hallitseeko elämäsi sinua?

Tehtävä: Suunnittele päiväsi. Aloita pienistä, kuten monelta heräät, monelta syöt, monelta menet nukkumaan.

Tehtävä 2: muodosta itsellesi terveellisiä rutiineja, kuten "kello 20.00 käyn puolen tunnin juoksulenkillä"

Mielen vahvuudesta - Osa 3

 

Viimeinen mielen vahvuutta suoranaisesti käsittelevä postaus, ja melkein viimeinen postaus liittyen prosessiin, jota olen läpikäynyt kesällä. Tähän mennessä olet toivon mukaan vakuuttunut itsekin siitä, että sinulla on vastuu omasta itsestäsi ja tunteistasi, sekä olet kokenut läsnäolon voiman vapauttavaksi pään sisällä puhuvaa lannistavaa ääntä vastaan.

Tämä viimeinen postaus käsittelee mielen vahvuuden osa-aluetta, jonka kanssa minulla on vielä eniten tehtävää; mielen muuttaminen. Nyt en tarkoita mielipiteen muuttamista, tai tunnetilan muutosta, vaan itsensä muuttamista niin syvällisellä asteella, että luovut joistain aiemmista huonoista käytösmalleista ja luot itsellesi uusia, parempia. Näitä harjoittelemalla käytösmalleista tulee lopulta vakioituja, osa sinua. 

Innostus tähän ajatteluun lähti, kun luin Joe Dispenzan kirjan Luo itsesi uudelleen. En ollut aiemmin osannut ajatella, että minä voisin itse määritellä ja päättää, minkälainen haluan olla. Olin tyytynyt elämään sen mielikuvan mukaan, jonka olin itsestäni luonut nuoruusvuosien aikana: kiltti, syrjään vetäytyvä, epävarma, ujo. En ollut ottanut vastuuta itsestäni.

Dispenzan kirja oli minulla alkusysäys, joka sai minut aidosti kiinnostumaan meditoinnin voimasta. Kirjassa kuvataan 6-portainen meditaatioharjoite, jonka aikana ihminen "luo itsensä uudelleen". Harjoite pohjautuu lähtökohtaisesti mielikuvaharjoitteluun, ja ideana onkin toistaa harjoitetta usein; lopulta ihminen alkaa käyttäytymään enemmän itsestään luoman mielikuvan mukaisesti.

Dispenzan kirja pohjautuu ns. NLP-koulukuntaan (neuro-linguistic programming). En ole tarkemmin tutustunut koulukunnan oppeihin, mutta suhtautuisin osaan siihen hieman varauksella. Perusideana on kuitenkin, että harjoittelulla oman mielen muuttaminen on mahdollista; vanhat hermoyhteydet heikkenee, uusia syntyy ja toiset vahvistuu. Jos pystymme harjoittamaan lihaksiamme, miksi emme pystyisi aivojamme?

Mielen vahvuudesta kiinnostuneena tutustuin myös Tony Robbinsin Awaken the Giant Within kirjaan. Kirjasta löytyy paljon mielenkiintoisia harjotteita, mutta sen perusidea on sama: me pystymme itse vaikuttamaan siihen, millaisia olemme. Robbinsin yksi kantava idea on, että aivomme pyrkivät pois kivusta kohti nautintoa. Häm hyödyntääkin NLP-metodeja kirjassaan, kehittämällään NAC-ohjelmalla (neuro-associative conditioning) Mielikuvaharjoittelulla voimme muuttaa sitä, mikä tuottaa meille kipua, ja mikä nautintoa. Vaatii vain mieleltä vahvuutta! 

Kuten kirjoitin, kannattaa näihin NLP-metodeihin suhtautua hieman varauksellisesti. Mitä kuitenkin suosittelen täysin, on näihin liittyvää mielikuvaharjoittelua omasta parhaasta itsestään. Kun tuota mielikuvaa harjoittelee päivittäin, ja oikeasti tuntee mielikuvissaan olevansa ja käyttäytyvänsä kuin ihanneminänsä, alkaa se vähitellen näkymään oikeassa elämässäkin. Olen nyt harjoitellut (vasta) noin kaksi kuukautta meditaatiota, erityisesti mielikuvaharjoitteluna, ja huomaan itsetuntoni, oman arvostukseni ja kykyni kohdata omat tunteeni parantuneen merkittävästi. Tai sitten aika vain parantaa haavoja, kuka tietää. 

Harjoite 1: mukaelma Dispenzan 6-portaisesta ohjelmasta. Parhaan vaikutuksen saamiseksi, lue Dispenzan kirja Luo itsesi uudelleen

1. 15 min meditaatio mielentilan alentamiseksi 

2. Minkälainen olet ollut? Mitä olet muille esittänyt? Minkälainen oikeasti sisältä?

Mieti yksi tunnetila, jonka itsessäsi haluat muuttaa (esim. ahdistus). Tunne se. Mitä ajatuksia tunnetilaan liittyy? (esim epätoivo, arkuus)

3. Tunnusta itsellesi, minkälainen olet ollut (esim. en ole koskaan uskaltanut aidosti rakastaa, koska olen tiennyt että minut hylätään kuitenkin)

4. Mitä sanot itsellesi tuntiessasi valitsemaasi tunnetilaa (esim. En pysty, en osaa, ei kannata, epäonnistun kuitenkin). Miten pakenet tunnetilaa (liiallinen alkoholin käyttö, pelaaminen, mököttäminen, itsesääli)

5. Muuta itseäsi. Mieti tilanteita, joissa käyttäydyt vanhojen mallien mukaisesti. Käske itseäsi muuttumaan.

6. Luo itsesi uudelleen. Mieti ihanneminääsi. Ole se, tunne se. Palaa tunteeseen uudestaan ja uudestaan.

Harjoite 2: Robbinsin NAC-ohjelma. Jälleen, paras vaikutus tulee lukemalla Robbinsin kirja Awake the Giant Within.

1. Päätä, mitä haluat muuttaa. 

2. Luo haluamaasi muutokseen mielessäsi niin paljon hyvää ja nautintoa kuin pystyt, ja päinvastoin lähtötilanteeseen kipua ja tuskaa.

3. Riko vanha ajattelu. Aina kun olet lipsumassa vanhaan - keskeytä se!

4. Luo uutta. Pelkästään nautinnon ajattelu ei auta, vaan tee jotain konkreettista hyvää uuden ajattelusi mukaisesti.

5. Totuta itsesi uuteen ajatteluun.

6. Testaa itseäsi. Jos epäonnistut - aloita uudestaan. 

Mielen vahvuudesta - Osa 2

 

Pohjustin mielen vahvuuden käsittelyä 1. osassa läsnäolon voimalla, yrittäen maalata kuvan siitä, kuinka paljon huolistamme ja murheistamme johtuu siitä, että emme elä läsnä. Jatkuva läsnäolo on haastavaa, ja vaikka harjoittelenkin aktiivisesti tietoista läsnäoloa, huomaan itsekin välillä uppoutuvani menneisyyteen (tänään on työasioissa toistunut vuosi 2015, joka oli myös vuosi kun menin naimisiin), joka vaikuttaa suoraan negatiivisesti omaan mielialaani.

Mielialasta päästäänkin seuraavaan mielen voimaa käsittelevään asiaan, ja mikä asia onkaan kyseessä! Ei, ei hätää, en vielä ainakaan käsittele positiivista ajattelua, vaan palaamme yhteen lempiteemoistani, eli vastuuseen ja vastuunkantoon. Vastuu omasta itsestämme! Käsittelin vastuunkantoa aiemmissa postauksessani, ja tämä onkin sille jatkumoa, hieman eri perspektiivistä. 

Meillä on valta päättää, mitä tunnemme juuri nyt. Tämä oli itselleni hyvinkin mullistava ajatus, sillä olen aina ollut ennemminkin tunteiden vietävänä, kuin niistä vastuussa oleva henkilö. Todellisuudessa kukaan muu, kuin me itse, emme päätä siitä mitä tunnemme, tai miten ajattelemme. Tämän ajatuksen kun osaa yhdistää tietoiseen läsnäoloon, huomaa että yhä pienempi osa päivästä kuluu mieleen uppotuneena, tai pahassa olossa rypien.

Tarkoitus ei ole edelleenkään tukahduttaa omia tunteitaan tai tuntemuksiaan. Asiat satuttavat, sille ei kukaan voi mitään, mutta meillä on vastuu siitä, kuinka annamme asioiden satuttaa. Voimme vaipua itsesääliin, voimme syytellä muita, voimme pahimmalla hetkellä kysyä "Miksi minä?!", eikä asiat muutu siitä paremmaksi. Toinen, rakentavampi vaihtoehto, on pysähtyä tutkailemaan omia tuntemuksiaan ja olla niille tietoisesti läsnä; antaa niiden olla, tuomitsematta, syyllistämättä. 

Tässä tuleekin mielen vahvuuden osa - kipeän asian muuttaminen rauhan tunteeksi sisällä on sekä osoitus mielen vahvuudesta, mutta vaatii lisäksi omalta mieleltä paljon vahvuutta. Kuinka olla tietoisesti läsnä ja mieleltään vahva, kun mieli haluaa puskea arvottomuuden, riittämättömyyden ja ahdistuksen tunnetta? Se vaatii harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua. Muistakaa, että kyseessä on prosessi. Prosessin lopputuloksena voi hyvinkin olla blogini otsikon lupaamaa. Se on varmasti tavoittelemisen arvoista.

Tähän sanon vielä, että muistakaa olla itsellenne armollisia. Jos huomaatte tunteiden saaneen välillä vallan, tai että otatte askelia kehityksessä taaksepäin, ei itsensä ruoskiminen auta asiaa. Tavoite mielessä, harha-askeleesta oppineena, joka päivä jotain uutta oppien! Mielen vahvuuden viimeisessä osiossa tutustutaankin vähän keinoihin, joilla omaa ajatteluaan voi muuttaa.

Tehtävä: Päätä aamulla päivän intentiosi. Mitä haluat saavuttaa, millä tuulella haluat olla

Harjoitus: Kun tunnet jotakin negatiivista tunnetta, anna tunteen olla. Älä taistele sitä vastaan, älä yritä harhauttaa itseäsi tunteesta pois. Ole tunteelle läsnä, tutkaile sitä, tunne se. Muista tietoinen läsnäolo, älä annan tunteen viedä mukanaan. 

Anteeksiantaminen

Selailin läpi paperipinkkaa, jonka kesän aikana olin kirjoitellut. Olen jostain syystä jättänyt käsittelemättä yhden tärkeimmistä aiheista, joka menee samalle tasolle kiitollisuuden, nöyryyden ja myötätuntoisten ajatusten kanssa; anteeksiantaminen. Siksi ajattelin kirjoittaa siitä sanasen mielen vahvuuksia käsittelevien postausten väliin.

Koko toipumisprosessi oikeastaan lähtee liikkeelle anteeksiantamisesta. Kun lähdin prosessia läpikäymään, lähdin liikkeelle omista vanhemmistani. Kuten olen maininnut, muiden syyttely omista heikkouksista olisi todella helppo tie kulkea. Tällöin myös antaisit omaa voimaasi pois, luopuisit jostakin, mitä sinulla on. Nämä ovat minun heikkouksiani, minä kannan ne itse!

Annoin vanhemmilleni mielessäni anteeksi. Nykyään käsitän, että anteeksiannettavaa ei ole, sillä opin kantamaan vastuun omasta itsestäni. Anteeksiantaminen auttaa tämän käsittämisessä. Jokainen kuitenkin toimii jokaisessa tilanteessa parhaimpien käsillä olevien taitojen ja tietojen varassa, jotka ihmisellä silloin on käytössä. 

Kun olin käsitellyt vanhempani, oli entisen puolisoni vuoro. Käsitin, minkälaista taakkaa hän on kantanut sisällään, mitä syyllisyyden tunnetta hän on kokenut, ja kuinka raskas prosessi on hänellekin ollut. Annoin hänelle anteeksi, ja jälleen käsitin, ettei anteeksiannettavaa ole. Tein hänen, kuten vanhempieni kohdalla mielikuvaharjoittelun, josta aiemmin kirjoitin, jossa henkilö kuvitellaan teatterilavalle valokeilaan, sen jälkeen kuvitellaan hänen muuttuvan pieneksi, hämmentyneeksi lapseksi.

Toimimme kaikki parhaiden tietojen ja taitojemme varassa.

Viimeisenä anteeksiannon kohteena olin minä itse. Koin, että liittomme epäonnistui minun takiani. Syyllistin itseäni, ja mietin, kuinka olisin voinut toimia paremmin, olla parempi puoliso, tukea häntä paremmin, olla enemmän läsnä ja ja... Tämä oli vaikein rasti anteeksiannossa. Itselleni anteeksiantamisessa auttoi läsnäolon harjoittelu. Kun pystyin saamaan itseni enemmän irti menneisyydessä vellomisesta, pystyin paremmin irrottautumaan vallitsevasta tilanteesta. 

Ymmärsin myös itse toimineeni jokaisessa tilanteessa silloin parhaimpien tietojeni ja taitojeni mukaan. Minä en kykenisi muuttamaan menneisyyttä, pystyn vain vaikuttamaan itseeni, minkälainen olen nyt ja tulevaisuudessa. Annoin itselleni anteeksi, ja ymmärsin, ettei anteeksiannettavaa ole. 

Tehtävä: Onko sinun vaikea antaa jollekulle anteeksi? Mieti hänet näyttämölle, valokeilaan, ja näe hänen muuttuvan pieneksi, hämmentyneeksi lapseksi. Syleile tätä lasta.

Tehtävä 2: Anna itsellesi anteeksi. 

Me kaikki toimimme parhaimpien tietojemme ja taitojemme mukaan. Sen sijaan, että rankaisisimme itseämme ja toisiamme, olisi parempi yrittää osoittaa ymmärrystä.  

Mielen vahvuudesta - Osa 1

 

Mielen lujuutta ei pysty käsittelemään vain yhdessä osassa, vaan jaan sen luultavasti vähintään kolmeen eri osaan.

Pohdin pitkään, miten haluaisin lähteä lähestymään ensimmäistä mielen lujuutta käsittelevää osaa kunnes ymmärsin, että yksi eniten viime aikoina harjoittelemani taito on tärkeä, ellei tärkein osa mielen lujuutta. Nimittäin läsnäolo. Ilman taitoa olla läsnä, en usko että voi olla mieleltään vahva. Koitan hieman perustella väitettäni.

Kuinka usein huomaat uppeutuneesi ajatuksiisi? Olet sitten mielessäsi menneisyydessä, tulevaisuudessa, jossakin fiktiivisessä tilanteessa tai missä tahansa, paitsi tässä hetkessä. Palaatko mielessäsi johonkin menneisyyden tilanteeseen, joka satutti sinua? Muodostatko uhkakuvia tulevaisuudesta, murehtien huomista tai jotain mitä tapahtuu ensi viikolla?

Ihmismieli on ihmeellinen. Pystymme luomaan tulevaisuuteen huolia, jotka jäävät toteutumatta 92 prosentin varmuudella! Eli sadasta asiasta, joista murehdimme, tapahtuu vain kahdeksan! Kuitenkin saatamme velloa itse luomissamme kauhuskenaarioissa.

Pysähdy. Keskity tähän hetkeen. Mikä sinulla on tässä hetkessä huonosti? Tällä silmänräpäyksellä, tällä sekunnilla. Oletko aidosti läsnä? Voitko sanoa, että tällä hetkellä, tässä elämisen hetkessä, sinulla on mitään huonosti? Jos et ole juuri tällä hetkellä jäämässä kuorma-auton alle, tai ole haikalan kidassa; ei, en usko että tällä hetkellä sinulla on mitään huonosti. Kaikki murheemme liittyvät menneisyyteen, tai tulevaisuuteen.

Moni hengellinen, ja uskonnollinenkin opetus korostaa läsnäolon merkitystä. En edelleenkään puutu itse näihin opetuksiin, mutta en myöskään voi lähteä kiistelemään jo tuhansia vuosia tiedettyjen asioiden kanssa. Eckhart Tolle käsittelee hyvin läsnäoloa The Power of Now kirjassaan. Hän jakaa siinä ihmisiä valveutuneessa tilassa sekä tiedostomattomuuden eri tiloissa eläviin ihmisiin. Moni meistä elää tiedostomattomuuden eri asteilla, mielen ja alitajunnan ollessa vallassa. Todellinen minä on taustalla hiljaa. Kyseessä on se minä, joka tulkitsee tunteitamme ja ajatuksiamme.

Läsnäolon avulla pystymme irtaantumaan meitä ahdistavista ajatuksista ja tunteista. Kun olemme aidosti läsnä, emme murehdi menneitä tai tulevaa, eikä mielemme pääse syöttämään päähämme lannistavia ajatuksia. Valppaana, valveutuneena ollessamme ei mieleemme juolahda yhtäkkiä lannistavaa muistoa menneisyydestä, tai itse kuvittelemaamme tulevaisuuden kauhuskenaariota. 

Tehtävä: Harjoittele läsnäoloa. Jätä puhelin pois, ole tässä hetkessä ajatuksinesi. Keskity hengitykseesi, tunne mielessäsi miltä kehosi tuntuu. Aina kun mielesi lähtee harhailemaan, palauta itsesi nykyhetkeen.

Tehtävä 2: pidä kirjaa päivän negatiivisista ajatuksistasi. Kirjaa ylös, kun ajattelet itsestäsi lannistavasti. Riittää, jos pidät tukkimiehenkirjanpitoa. 

Harjoite: Meditaatioharjoite. Ankkuroi mielesi nykyhetkeen. Käy läpi jokainen kehonosasi. Hengitä niihin mielessäsi, älä vain ajattele niitä, vaan tunne ne. 

Kannatko vastuuta?

Tämä on viimeisimpiä pohjustuksista ennen kuin alan käsittelemään mielen vahvuutta, ja se oli yksi suurimmista ahaa -elämyksistäni, joita kriisin keskellä koin. Tämä on myös hyvä jatkumo edelliseen postaukseeni egosta ja arvottomuudesta, sillä käsittelen tässä hieman samoja teemoja, mutta vastuun ottamisen näkökulmasta.

Teen vastuullista työtä, minulla on kaksi lasta ja olen muutenkin kokenut itseni vastuulliseksi ihmiseksi, mutta huomasin että siinä, mitä itselleni uskottelin, ja siinä, mitä oikeasti olin, oli suuri ristiriita. Huomasin olevani mukavastuullinen ihminen. Kannoin ulkoista vastuuta, jättäen kantamatta vastuun sisäisestä hyvinvoinnistani. Suhtauduin kaikkeen kuin asiat tapahtuisivat minulle, ilman että minulla olisi vastuuta asioiden tapahtumiselle. Olin elämän ja olosuhteiden uhri.

Olin esimerkiksi ollut aina nuorempana hyvin laiha, eikä minuun ollut koskaan tarttunut mikään. Lähestyessäni 30-vuoden ikää lihoin kuitenkin jopa yli satakiloiseksi. "Miksi minä en laihdu, vaikka mitä teen?" Samalla syöden mitä sattuu, ja kuluttaen viikonloppuisin alkoholia yli pienen kylän tarpeiden. En ottanut vastuuta omasta ulkomuodostani, vaikka toivoinkin olevani timmimpi. Samalla ihmettelin miksi en jaksanut oikein mitään, töiden jälkeen olin rättiväsynyt, ja kuitenkin illalla keksin tekemistä puoleenyöhön asti. Poltin itseäni loppuun, enkä suostunut ottamaan vastuuta oloni kohentamisesta. 

"Miksi tuo kohtelee minua huonosti, miksi hän aiheuttaa minulle pahan olon?" Ulkomuotoa tärkeämpi, kaikkeen vaikuttava vastuunpuute, koski tunteitani. Kerta kerran jälkeen asiat tapahtuivat minulle, ja oli muiden vastuulla, miten asiat koin. Sysäsin vastuun tuntemuksistani muiden harteille. Sama teema on jatkunut läpi elämäni. En koskaan ottanut vastuuta omista tunteistani, omasta onnellisuudestani. Olisin onnellinen sitten, kun löytäisin puolison, minulla olisi talo, perhe ja hyvä työ. Asuin Sitkulassa, kuten Thomas Erikson kirjassaan Vastoinkäymiset ympärilläni hyvin kuvailee. 

Sitkulassa asuminen jatkui, kun nuoruuden haaveeni saavutin, vastuun tunnetilastani kaatuessa selkeämmin toisten niskoille. Olisin onnellinen, jos puolisoni huomioisi minua enemmän. Olisin onnellinen, jos töissä sujuisi paremmin. Olisin onnellinen, jos poikani ei olisi välillä niin hankala. Olisin onnellinen, jos en olisi niin väsynyt. En ymmärtänyt, että muiden tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi, muiden vastuulla ei ole se mitä minä itse koen. En suostunut ottamaan vastuuta omasta elämästäni. Muiden tehtävä oli tehdä oloni hyväksi. 

Meidän onkin otettava vastuu siitä, miten ME asiat koemme. Yksinkertaisuudessaan se on juuri sitä; me koemme jonkin asian, muodostamme siitä tunteen aiemmin koetun ja aiempien mielikuvien avulla, ja tulkitsemme tunteemme ennalta opittujen kaavojen avulla. Vain me muodostamme omat käsityksemme ja kokemuksemme asioista, ja on meidän vastuulla miten tunnemme asiat, ja miten tunteemme vaikuttavat meihin. Jos sitä ei ymmärrä, tulee olemaan aina tunteidensa orja, sekä olosuhteiden uhri. 

Aina kipeää tunnetta tuntiessaan tulisikin pysähtyä miettimään, kuten aiemmassakin postauksessa asian muotoilin: "Mikä toisen toiminnassa aiheuttaa sen, että minä tunnen näin. Mitä minun tulisi tehdä, jotta en tuntisi näin?" Yksinkertaisuudessaaan tekeminen voi olla sitä, että sanoo toiselle että tämä aiheuttaa minulle pahan olon, koska koen asian näin. 

Tehtävä: Seuraavan kerran, kun tunnet suuttumusta tai muuta ikävää tunnetta ketä tahansa kohtaan, pysähdy miettimään "Miksi koen asian näin? Mitä voisin tehdä, jotta en kokisi tätä tunnetta?"

Pohdintaa egosta ja arvottomuuden tunteesta

Tämä postaus käsittelee hieman tämän aamun tunteitani. Tähän mennessä käymäni prosessin kaikkea materiaalia en ole vielä kirjoittanut auki, ja tarkoituksenani olikin käsitellä mielen vahvuutta, mutta huomaan tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen että en kirjottaisi jostakin, jota tällä hetkellä itse en pystyisi soveltaa. Siksi halusinkin kirjoittaa juurisyystä, joka hieman vaikeuttaa tänä aamuna hyvän mielialan saamista, nimittäin omasta egostani.

Elämäni suurin kriisi, jota tällä hetkellä läpikäyn, on avioero. Tiedän, että monet voisivat varmasti kuitata tuon olankohautuksella, mutta minulle, takertuvalle ja läheisriippuvaiselle, yksinäisyyttä pelkäävälle ihmiselle, kriisi oli lähellä tuhota minut. Mielen vahvuudesta kun vihdoin kirjoitan, käsittelen mitä kaikkea hyvää olen kriisistä saanut, mutta en tänä aamuna. 

Egosta halusin kirjoittaa, sillä päällimmäisiä, voimakkaimpia tuntemuksia kriisin alkuun olivat arvottomuuden, mitättömyyden ja epäoikeudenmukaisuuden sekä epätietoisuuden tunne. Itsesääliin oli todella helppo vajota, ja itseään oli todella helppo lähteä syyttämään kriisistä.  Kun lähdin tutkimaan tunteideni, itsesäälini ja katkeruuteni syytä, huomasin niiden johtavan omaan egooni. Jos muistat, mainitsin aiemmin lauseen "asiat eivät tapahdu minulle, vaan minua varten". Asiat todellakin tapahtuivat minulle keskellä kriisin alkuhetkiä! 

Egoni oli niin suuri, ja itseluottamukseni niin heikko, että kaiken tosiaankin oli tapahduttava minulle, ja löysin kaikesta jotakin, mistä voisin loukkaantua ja ottaa itseeni. Kaikki mitä on tapahtunut, ei välttämättä ole ollut reilua, ja nämä ovatkin kolahtaneet erityisen lujaa omaan egooni. Mielen lujuutta pohtiessa osaan tätäkin pohtiessa kysyä mieluumminkin "Miksi koen tämän epäreiluksi? Mitä minun pitäisi tehdä, että en kokisi tätä epäreiluksi?"

Mutta miten lähteä painimaan oman arvottomuuden, riittämättömyyden, itsesäälin ja käytännössä mitättömyyden tunteiden kanssa? Ei pidä käsittää väärin, tunteita ei kuulu tukahduttaa, niitä ei pidä painia olemattomiin. Tunteet ovat merkki siitä, että jokin on pielessä, ja tukahdettuna ne kasvat kunnes ne otetaan huomioon. Mutta on eri asia, miten tunteet ottaa vastaan, ja miten niiden antaa vaikuttaa. Tunteiden kuuluisikin olla rakentavia, eikä esimerkiksi itsesäälissä vellomisessa ole mitään rakentavaa. 

Pyrin ottamaan näkökulmaksi näiden tunteiden kanssa elämiseen nöyryyden, ja hyvän tuottamisen ympärilleni. Aloin aktiivisesti harjoittamaan nöyryyttä, sillä huomasin olevani egoltani hyvinkin itsekeskeinen. Aloin tekemään pyytteettömästi, kriisinkin keskellä kotitöitä. "Hah, onpas iso asia!" Minulle se oli välillä raskastakin, mielen ollessa maassa, ja otinkin vastuulleni (toki myös apua saaden) kodin ylläpidon kesän aikana. Olen pyrkinyt kehittämään nöyryyttä myös muuttamalla mieltäni palvelualttiimmaksi. Aina kun muistan, kysyn aamulla itseltäni "Miten voin palvella tänään?" Tämä on myös auttanut ymmärtämään rooliani työyhteisössäni.

Tarkoituksena tällä pohdinnalla oli availla omia tuntemuksia tältä aamulta, ehkä myös hieman terapeuttisestikin. Aamut ovat aina vaikeimpia, kun alitajunta on saanut jyllätä koko yön, eikä tietoinen mieli väsyneenä jaksa heti ottaa koppia omista ajatuksista. Ego on jotakin, minkä mielemme on luonut. Se on ikäänkuin "valeminä", kuten Eckhart Tolle asian ilmaisee kirjassaan The Power of Now. Asiat yleensä tapahtuvat tuolle egollemme, siitä sanonta ego kokee kolauksen. Vaikeaa vaikka onkin, olisi näinä hetkinä hyvä pysähtyä miettimään "Miksi MINÄ koen asian näin?" Maailma ei kuitenkaan pyöri ympärillämme, vaikka egomme niin välillä luuleekin.

Tehtävä: Mieti, miten voisit harjoitella nöyryyttä omassa elämässäsi. Oletko jo nöyrä? Miten se näkyy elämässäsi?

Hetki hengellisyydestä

Lupasin blogin ensimmäisessä kirjoituksessa, ettei blogini tule sisältämään uskonnollisia piirteitä, ja tämä lupaus pitää. Tähän mennessä olemme kuitenkin liikkuneet pitkälti henkisen hyvinvoinnin tasolla, sijoittuen alussa puhumassani nelijakoisessa mallissa psyykkiselle tasolle. Tähän väliin haluaisin hieman pohtia eettisen puolen hyvinvointia, miettimällä omaa kehittymistäni kuluvien kuukausien aikana hengellisellä tasolla. 

Ruuhkavuosien sumussa eläessäni en pysähtynyt hetkeksikään miettimään oman hengellisen puoleni hyvinvointia. En tosin ollut liian kiinnostunut fyysisestä tai psyykkisesta hyvinvoinnistani, vatsalle kertyessä ylimääräisiä kiloja, ruokailutottumusten ollessa aivan pielessä ja urheilun, jota toki harrastin säännöllisesti, ollessa tavoitteetonta. Näistä huolimatta, hengellisen puolen olin hylännyt lähes kokonaan. Elin itsekeskeisesti, asiat tapahtuivat minulle, ja avun antamisen toiselle kuului olla vastavuoroista. Materia oli henkistä tärkeämpää, kiire oli aina ja kaikkialle, eikä toisaalta koskaan ollut voimia tehdä oikeasti mitään.

Mitä enemmän olen tutustunut itsensä kehittämisen oppaisiin, ja pohtinut omaa elämääni sekä nykypäivän pintapuolista "mukaonnellinen" -kulttuuria, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että ihminen ei kykene olemaan aidosti hyvinvoiva jos hänen mieli, keho ja henki ei ole tasapainossa. Henki ei tarkoita minkään uskontokunnan mukaista sielua, vaan sitä osaa ihmisestä, joka aidosti välittää lähimmäisestään, tuntee empatiaa ja myötätuntoa tuntematonta kohtaan ja vaikka pysähtyy hiljentymään kauniin auringonlaskun nähdessään.

Mikä on ollut suurin muutos itsessäni sisäisesti? Olen alkanut harjoittamaan aktiivisesti kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, mitä olen kokenut, kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. Kiitollisuutta siitä, mitä olen menettänyt, ja mitä mahdollisesti olen tulevaisuudessa saamassa. Kiitollisuutta elämän arvaamattomuudesta, ja sisäisestä voimasta jonka olen löytänyt tuskan seasta. Kiitollisuutta niitä henkilöitä kohtaan, joiden olen mielessäni ajatellut minua satuttaneen. Aloitan nykyisin aamuni kello 4.30, ja ensimmäiset 3-5 minuuttia makaan sängyssä ja mietin asioita, joista tänään voisin olla kiitollinen. Kiitollisuutta ei kannata pitää vain sisällään, vaan sitä kannattaa myös jakaa ympäristöön. Kiitoksen sanominen ja kiitollisuuden ilmaiseminen, vaikka tilanne olisi kuinka huono, voi tehdä ihmeitä.

Toisen suuren hengellisen muutoksen koin, kun luin Jay Shettyn kirjaa Ajattele kuin munkki. Tässä Shetty kehottaa yrittämään harjoitusta, jossa muutaman päivän ajan tulisi pyrkiä ajattelemaan ja lähettämään pelkästään rakastavia ja hyviä ajatuksia kanssaihmisiä kohtaan. Myönnän, että tämä oli itselleni vaikeaa, enkä aina muistanut pitää tehtävää kirkkaana mielessäni. Mutta ne hetket, kun aidosti tutkailin ympäristöäni, ja ajattelin pelkästään hyviä ajatuksia ympärilläni olevista sen sijaan että olisin tuominnut mitään heissä, koin suurta mielihyvän tunnetta. Yhdistin tätä harjoittelua vielä Jose Ahosen Ajattele kuin mentalisti kirjassa esittämään tehtävään, jossa tuli tutkailla ympärillä olevia ihmisiä ja arvuutella heidän taustojaan, ja pian huomasinkin tuntevani myötätuntoa ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan. 

Olen aina ollut helposti katkeroituva ihminen. Olen kokenut että minua kohdellaan väärin, ja että ihmiset tekevät tai jättävät tekemättä jotakin koska haluavat satuttaa minua. Kiitollisuuden ja hyvää muista -ajattelua harjoittelemalla olen ymmärtänyt selkeämmin, mikä vastuu minulla itselläni on siinä, miten asiat ja tilanteet koen. Muutoksen innoittamana lähdin tekemään jotain sellaista, mitä en olisi ikipäivänä kuvitellut tekeväni vielä puoli vuotta sitten, ja ilmoittauduin muutamaan eri vapaaehtoistyöohjelmaan mukaan. 

Tämä kaikki hengellinen harjoittelu on auttanut näkemään omaa tuskaani järkevämmässä perspektiivissä. Olen ymmärtänyt suuren osan tuskastani johtuvan oman egoni kehittymättömyydestä. Päivä päivältä pystyn sisäistämään paremmin lauseen "asiat eivät tapahdu minulle, vaan minua varten". Matka on vielä pitkä, mutta jännällä tavalla omien vajaavaisuuksien ja kehittämiskohteiden ajatteleminen antaa voimaa: "Jes, voin kehittää vielä tuotakin kohtaa itsessäni!" 

Hengellisyyttä ei siis kannata miettiä pelkästään uskonnollisten ihmisten asiana. Koen enemmän ja enemmän hengellisyyden olevan se tekijä, joka yhdistää mielemme ja kehomme. Olenkin alkanut harjoittamaan aktiivisesti meditaatiota, aina aamuin ja illoin. Palataan päivärytmeihin myöhemmin uudestaan, mutta olen raivannut päivästäni muutaman tunnin meditaation harjoittamiselle. Suosittelenkin kokeilemaan meditointia, edes 15 minuuttia päivässä. Psyykkisen ja eettisen hyvinvoinnin lisäksi sillä on fyysistä hyvinvointia edistäviä tekijöitä, sillä meditointi aktivoi etuaivolohkoa. 

Tehtävä: Mistä olet kiitollinen nyt? Kenelle olet kiitollinen? Kirjoita ylös viisi asiaa päivittäin, joista olet kiitollinen. Parempi vielä, kun ilmaiset kiitollisuutesi henkilölle, jota kohtaan olet kiitollinen

Tehtävä 2: Tutkaile ympärilläsi olevia ihmisiä. Ajattele heistä pelkästään hyvää, toivo mielessäsi heille pelkästään hyvää. 

Harjoite: meditoi, edes 15 minuuttia päivässä. Meditointiharjoite voi olla puhtaasti rauhoittumisharjoite, jossa seuraat mielesi kulkua keskittyen omaan hengitykseesi, tavoitteena saavuttaa tila jossa mielesi tyhjenee ajatuksista.

Mitä tavoitteita sinulla on?

Tavoitteet, kuten arvotkin, saattavat hämärtyä vuosien saatossa. Toisaalta voi olla, ettet koskaan ole kunnolla määritellyt tavoitteitasi. "Haluan olla rikas, haluan saada perheen, omakotitalon..." ovat toki tavoiteltavia asioita, jos ne sopivat sinun arvoillesi. Mutta milloin olet viimeksi pysähtynyt miettimään, miten aiot tuon kaiken saavuttaa? Mikä on suunnitelmasi, strategiasi, tavoitteen saavuttamiselle? Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun olet tavoitteesi saavuttanut?

En usko koskaan asettaneeni itselleni kunnon tavoitteita. Olen aina haaveillut jostakin, mutta jättänyt sen jälkeen itseltäni vastuun tuon jonkin tavoittelemiseksi. Haaveilin nuorena perheestä, omakotitalosta ja vakaasta työurasta. Ne kun saavutan, olen varmasti onnellinen! Onnellisuus olikin luultavasti pohjimmainen tavoitteeni, en vain koskaan suunnitellut miten sen aidosti voisin saavuttaa.

Olinkin onnellinen omasta mielestäni, hetken aikaa. Kun saavutin tavoitteeni, laiskistuin, enkä enää varsinaisesti tavoitellut mitään. Jäin ikään kuin tavoitteettomaan limboon, tilaan, jossa illalla halusin valvoa mahdollisimman myöhään koska ajatus seuraavasta päivästä ahdisti, ja aamulla en meinannut saada itseäni ylös kun olin nukkunut niin vähän. Väsymys kiukutti, kaikki kiukutti. Se että kaikki kiukutti, kiukutti. Kiukkuni ei tietenkään johtunut itsestäni, vaan se oli muiden syytä. Elämä oli muuttunut olemiseksi, elämällä ei ollut varsinaisesti suuntaa. Minä kärsin, läheiset ympärilläni kärsivät. 

Tavoitteeton elämä jää junnaamaan paikoillaan. Tavoitteellisen elämän taas ei tarvitse tarkoittaa, että jokaisen pitäisi tavoitella olevansa multimiljonääri kolmikymppisenä tai vähän sen jälkeen. Olen myös skeptinen sen suhteen, jos joku asettaa tavoitteekseen olla onnellinen. Onnellisuus on sinänsä tavoitteiden saavuttamisen sivutuote, mutta varsinaisena päämääränä se on heikonlainen. Tämän opin kantapään kautta. Asettamalla itselleen säännöllisesti tavoitteita, päivittämällä niitä, muuttamalla niitä, uskaltamalla haastaa itseään, pysyy elämässä mielekäs suunta. Silloin elämässä vääjäämättä vastaan tulevat kuopat eivät myöskään tuhoa sinua täysin, vaan olet osannut varautua niihin.

Jokaisen tulisikin palata tavoitteita asettaessaan kohtaan, jossa pohti omia arvojaan. Mielestäni tavoitteet, ainakin lyhyen tähtäimen, olisi hyvä asettaa linjaan omien arvojensa kanssa. Ne ovat niitä tavoitteita, joita asetat itsellesi viikon, kuukauden, puolen vuoden päähän. Pidemmän tähtäimen tavoitteiden ei välttämättä tarvitse olla täysin linjassa senhetkisen arvomaailmasi kanssa, mutta kuitenkin niin, että se on tavoitettavissa lyhyiden tähtäimen tavoitteiden avulla. Tavoitteiden ei tarvitse olla myöskään realistisia, kuten Ilkka Koppelomäkikin kirjassaan Saa mitä haluat puhuu. Tärkeintä on asettaa itselleen tavoite.

Tavoitteiden suuruus riippuukin loppujen lopuksi siitä, kuinka paljon olet työstänyt itseäsi pelkojesi, ja arvojesi kanssa. Kukaan muu ei ole tavoitteiden asettamisen ja saavuttamisen esteenä kuin sinä itse. Tähän palataan vielä myöhemmin, kun mielen lujuutta käsitellään tarkemmin.

Tehtävä: Määrittele itsellesi lyhyen tähtäimen tavotteita elämän eri osa-alueille. Esimerkiksi "aion olla kymmenen kiloa kevyempi kesäkuussa 2022" "saan ylennyksen alkuvuodesta 2023". Sen jälkeen pilko tavoitteet pienemmiksi palasiksi, ja laadi itsellesi suunnitelma tavotteiden saavuttamiseksi.

Tehtävä 2: laadi itsellesi pidemmän aikavälin suunnitelma, jokin haave, jonka haluat toteuttaa esimerkiksi seuraavan viiden vuoden aikana. Laadi myös tämän haaveen toteuttamiseksi suunnitelma, ja jaa haave välitavotteisiin.

Mitä sinä pelkäät?

Kaikki pelkäämme jotakin, halusimme sitä myöntää tai ei. Jotkut meistä tosin näyttävät pelkäävän toisia enemmän, kun toiset taas näyttävät elävän täyttä elämää, turhia murehtimatta. Eivätkö he pelkää mitään? Miksi joidenkin elämä näyttää olevan paljon helpompaa, ja he tuntuvat saavan haluamiaan asioita? 

Minusta tuntuu, että olen aina pelännyt. Pelännyt milloin epäonnistumista, milloin naurunalaiseksi joutumista, milloin yksin jäämistä. Pelko onkin määrittänyt hyvin paljon elämääni. Eniten elämääni hallinneita pelkoja ovat olleet yksin jääminen, hylätyksi tuleminen ja torjutuksi joutuminen. Olen aina myös pelännyt ihmisten arvostelua, ja että joudun ihmisten eteen arvosteltavaksi, ja minusta löytyisi jotain huomautettavaa, tai jopa naurua aiheuttavaa. Tästä syystä olen aina pyrkinyt olemaan hillitty, poissa huomion valokeilasta. Voitte kuvitella (jos tätä kukaan lukee), kuinka paljon työtä tällainen itsensä nostaminen arvostelun keskipisteeksi on vaatinut.

Miksi siis jotkut näyttävät elävän ilman pelkoja? Kyse ei ole siitä, etteivätkö he pelkäisi, vaan siitä, etteivät he anna pelkojensa hallita omaa elämäänsä. He eivät välttämättä edes tiedosta pelkäävänsä, vaan toimivat kaikesta huolimatta! Susan Jeffers käsittelee tätä hyvin kirjoissaan, erityisesti kirjassaan Feel the fear and do it anyway. Pelot hän järjestelee kolmeen tasoon:

Taso 1, pintapuoliset pelot. Nämä ovat pelkoja, jotka joko tapahtuvat meille, tai sisältävät jotakin tekemistä.

Taso 2, sisäiset pelot. Näitä ovat esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelko.

Taso 3, oman kykenemättömyyden pelko. Kun sanot itsellesi "En pysty".

Pelkojen kohtaaminen vaatii paljon työtä. Asiaa ei helpota se, etteivät pelot koskaan tule poistumaan; jos pääset yli jonkin tekemisen pelosta, laajennat "elinympäristöäsi" ja huomaat pian uusia pelkoja. Miksi siis edes yrittää? Miksei käpertyä itseensä, jäädä elämään pieneen piiriinsä omien pelkojensa kanssa? Minkälaisen sysäyksen vaatii, että uskallat riisua itsesi alasti, katsoa itseäsi peilistä, ja todeta: "Tällainen minä todella olen". Eniten meitä nimittäin tuntuu pelottavan se, mitä todellisuudessa löydämme sisältämme. Koko elämämme pidämme yllä jonkinnäköistä naamiota, pyrkien kätkemään vajavaisuutemme ja pelkomme sisäämme, koittaen todistaa ympäristölle kuin itsellemme olevamme jotain mitä emme välttämättä ole.  

Näin minä tein vuosikaudet. En koskaan uskaltanut yrittää mitään uutta, en uskaltanut laittaa itseäni likoon. Kaiken piti olla tuttua, ja turvallista. Kuinka monta menetettyä mahdollisuutta onnellisuuden lisäämiseksi luulet, että tällaisella tavalla menettää? Elin käytännössä hetkessä, miettimättä miltä elämä näyttää viiden, kymmenen, viidentoista vuoden päästä. En ajatellut, mitä tämä peloille periksi antaminen tarkoittaa oman henkisen hyvinvointini kannalta. Introverttina ihmisenä, kuka on vielä läheisriippuvainen ja pelkää hylätyksi tulemista, olisi minun kuulunut pelätä näiden sijasta sitä, mikä olisi minun tilaneteeni silloin, jos minä tulisin hylätyksi. Minkälainen on sosiaalinen verkostoni, onko minulla tukiverkostoa? Eli ei pelätä itse tapahtumaa, vaan tulisi keskittyä lopputulokseen; tällöin olisin sosiaalisten tilanteiden sijaan pelännyt sosiaalisuuden ulkopuolelle jättäytymisen mahdollista lopputulosta enemmän, kuin itse sosiaalisia tilanteita.

Jeffers antaa viisi neuvoa, tai varoitusta pelkojen kohtaamiseen. Yksi niistä oli, etteivät pelot tule koskaan häviämään. Toisaalta ihmisen kasvaessa henkisesti, tulee myös kyky käsitellä pelkoja kasvamaan. Jeffersin mukaan ainoat keinot päästä yli peloistaan, ja tuntea olonsa paremmaksi, on... Mennä ja tehdä se! Uutta kohdatessa tulee kokemaan pelkoa, mutta lohduttavaa voi olla, että niin kokevat kaikki muutkin. Viimeiseksi hän lohduttaa sillä, että pelkojen kohtaamista suurempaa kipua aiheuttaa niiden kohtaamatta jättäminen, pelossa ja avuttomuudessa eläminen.

Pelkojen kohtaaminen vaatii mielen vahvuutta. Tähän tulen palaamaan uudestaan (ja uudestaan) blogien jatkuessa. Nyt voin oikeastaan ainoastaan kysyä: Haluatko jäädä omaan kuplaasi, jossa koet olosi epämukavaksi, mutta ainakaan sinun ei tarvitse kohdata pelkojasi? Ohjaatko sinä, vai ohjaavatko pelkosi elämääsi?

Tehtävä 1: Tee joka päivä yksi pienikin asia, jonka normaalisti jättäisit tekemättä pelkojesi takia. Soita jollekin henkilölle, lähetä viesti, mene paikkaan jonne et normaalisti uskaltaisi mennä. Suunnittele edeltävänä päivänä, minkä pienen teon teet seuraavana päivänä.

Tehtävä 2: Käännä pelkosi kohde. Tähän mennessä olet toivottavasti määritellyt pelkosi. Tekstissä annoin yhden esimerkin tällaisesta "pelon kääntämisestä"; minä olen introvertti ihminen, joka on pelännyt sosiaalisia tilanteita. Lisäksi pelkään yksinäisyyttä. Pelkoni olisikin voitu kääntää: "Mitä jos jättäydyn sosiaalisten tilanteiden ulkopuolelle, ja lopulta jään yksin?" Tämä ajattelu helpottaa pääsemään yli sosiaalisten tilanteiden pelosta. Mikä on oma pelkosi, minkä kohteen voisit kääntää niin, että sinun olisi pakko toimia alkuperäistä pelkoasi vastaan?

Mitkä ovat arvosi?

Milloin viimeksi pysähdyit miettimään omia arvojasi? Eilen, tällä viikolla? Hienoa, jos näin olet tehnyt. Jos olet yhtään kaltaiseni, olet luultavasti miettinyt arvojasi epämääräisesti joskus kymmenen vuotta sitten, ja sen jälkeen yrittänyt elää elämääsi, arvojen joskus joustaessa ja joskus täysin muuttuen siinä mukana sen enempää niitä pohtimatta.

Oletetaan, että mietit aktiivisesti omia arvojasi. Siitä päästäänkin seuraavaan kysymykseen: Oletko elänyt arvojesi mukaan?

Lukiessani Jay Shettyn kirjaa Ajattele kuin munkki, minuun iski toden teolla; en ole elänyt pitkään aikaan arvojeni mukaan. En itse asiassa ollut enää edes varma, mitkä arvoni olivat. Elämä oli muuttunut samaa toistavaksi, päivien seuratessa toisiaan, harmaana massana. 

Arvot muuttuvat, ja niiden kuuluukin muuttua elämän edetessä ja muutoksien tapahtuessa. Lapsettoman poikamiehen on ehkä turha nostaa perhettä korkeimmaksi arvokseen. Perheellisen miehen korkeimman arvon taas (jos) ollessa perhe, hän tuskin elää omien arvojensa mukaan, jos hänellä on suhde toisen naisen kanssa.

Arvojaan olisikin hyvä pysähtyä miettimään säännöllisin väliajoin. Tämä saattaa olla joillekin pelottava ajatus, sillä saattaa paljastua juurikin se epämiellyttävä totuus, ettei todellisuudessa eläkään omien arvojensa mukaan. Tällainen hiljentyminen omien arvojensa miettimisen ääreen saattaa myös tuntua turhauttavalta hektistä elämää eläessä, jonka täyttää omien mielihalujen tyydyttäminen keinoilla, jotka milloinkin ovat helpoiten saatavilla.

Tiedän, sillä kuten aikaisemmin totesin, harmaat päivät seurasivat toisiaan, eikä minua suoraan sanottuna edes kiinnostanut moisten ajattelu. Olin niin sanotusti jämähtäneessä tilassa, jolloin en elänyt arvojeni mukaan, enkä toisaalta edes miettinyt niitä, enkä ollut aidosti kiinnostunut itseni kehittämisestä. Haluatko jämähtää samalla tavalla?

Huomatessani oman jämähtäneisyyden tilani, lähdin pohtimaan aidosti omia arvojani. Huomasin, että olin jättänyt elämättä yhden tärkeimmän arvoni, elinikäisen oppimisen, mukaan jo vuosikausia. En ollut haastanut itseäni, enkä ollut uskaltanut kehittää itseäni.

Arvojani uudelleen määrittäessäni pohdin keinoja, miten pystyisin elämään arvojeni mukaan. Määritinkin arvojeni pohjalta itselleni neljä elämän ohjesääntöä:

1. Elä niin, että luot ympärillesi pelkästään hyvää.

Perusajatuksena tässä ohjesäännössä on, että ympärillesi luoma hyvä maksaa lopulta takaisin, vähintään hyvänä mielenä. Voittaa se sen, että haluaisit luoda ympärillesi pahaa. 

2. Älä valehtele

Tämä ohjesääntö on saanut vaikutteita Jordan B. Petersonin 12:sta elämänohjeesta. Tärkein pointti tässä ohjeessa on kuitenkin, ettei itselleen pitäisi valehdella. 

3. Kanna vastuusi

Kannatko aidosti vastuun elämästäsi? Arvojen lisäksi tämä kohta aiheutti itselläni ahaa -elämyksen; en ole aidosti ottanut vastuuta elämästäni, itsestäni tai tunteistani. Olin "luovuttanut" itseni elämän vietäväksi, laittaen huonon oloni milloin kenenkin tai minkäkin syyksi.

4. Ole kärsimyksestä huolimatta kiitollinen

Myös tämä ohjesääntö on Jordan B. Petersonin innoittama, ja sitä on käsitelty hänen uudessa 12 uutta elämänohjetta -kirjassaan. Aloin harjoittelemaan kiitollisuutta jo ennen tämän kirjan julkaisemista, huomaten sen vaikutuksen suoraan elämässäni; olin iloisempi, ja koin enemmän myötätuntoa sekä seesteistä oloa. 

Tehtävä: Määritä omat arvosi. Ovatko ne muuttuneet siitä, kun viimeksi niitä mietit? Kirjaa arvosi ylös.

Voit hyödyntää meditaatiota arvojen määrittämisessä. Itse olen havainnut, että itsepuhelu hiljentyneessä mielentilassa on tehokkaampaa kuin vain asioiden miettiminen.

Tehtävä 2: Kun olet määrittänyt arvosi, pohdi elätkö arvojesi mukaan. Mitä muutoksia sinun tulisi tehdä elämässäsi, jotta voisit elää arvojesi mukaan?

Tehtävä 3: Määritä arvojesi perusteella omat elämänohjeesi tai ohjesääntösi. Miten haluat elää?

Harjoite: Meditaatioharjoite seuraavaa blogia silmällä pitäen; meditoidessasi kysy itseltäsi "Mitä minä pelkään?" Et välttämättä saa muodostettua vastausta samantien, mutta kysymys jää pyörimään alitajuntaasi. Vastaus tulee, kun et odota sitä.

Mistä lähteä liikkeelle?

Tätä blogia kun aloin kirjoittamaan, olin työstänyt itseni kanssa jo pidemmän aikaa. Mikäs olisikaan parempi lähtökohta, kuin lähteä lupaamaan kokonaisvaltaista hyvinvointia itselleen, ja toivon mukaan samalla matkan edetessä lukijalle. Miksi asettaa rima sen alemmaksi? Ensimmäiset postaukset joita teen, kertovat siitä prosessista ja työstä, jota tähän mennessä olen tehnyt. Siinä vaiheessa, kun olen päässyt "tämänhetkiseen" tilanteeseen, kerron siitä selvästi postauksessani. Aloitetaan.

Itsensä kehittäminen lähtee liikkeelle (yllätys) kun tunnistaa tarpeen itsensä kehittämiselle. Valitettavasti tätä tarvetta harvemmin tunnistaa, kun asiat menevät (oletettavasti) hyvin. Tarvetta itsensä kehittämiselle ei tunnista, tai oikeastaan ei suostu myöntämään, koska ihminen pelkää mitä hän tulee löytämään. Olenko sittenkään oikeassa työssä, onko puolisoni minulle oikea? Itsensä kehittäminen vaatii myös aktiivista työtä, ja helpompaa on lakaista häiritsevät asiat maton alle.

Kun lopulta huomaa tarpeen itsensä kehittämiselle, olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mihin aikaisemmin esiteltyyn neljään kategoriaan, tai sitten itsesi määrittelemiin kategorioihin, tuo kehittämiskohde sijoittuu. Onko se psyykkistä, fyysistä, sosiaalista vai eettistä? Välillä saattaa huomata, että moni osa-alue kaipaisi itsessään kehittämistä. On kuitenkin tärkeää panostaa yhteen osa-alueeseen täysillä, eikä koittaa kehittää kaikkia samanaikaisesti. Tämä ei tarkoita, että psyykkisen puolen tarvitessa kehitystä tulisi esimerkiksi fyysinen puoli hylätä täysin, vaan sitä, että psyykkistä puolta kehittäessä ei ehkä ole järkevintä valmistautua samalla juoksemaan maratonia.

Kuvittelin eläväni aina elinikäisen oppimisen arvojen mukaan. Todellisuudessa olin jämähtänyt jo aikaa sitten omaan lapsuuteeni, kykenemättä käsittelemään sen aiheuttamia traumoja. Tällä en tarkoita, että syyttäisin vanhempiani siitä, minkälainen minusta kasvoi, vaan sitä, että en ollut ottanut vastuuta traumojeni läpikäymisestä. Tulee tiedostaa ero syyttämisessä, ja vastuun kantamisessa; omia vanhempiaan olisi helppoa syyttää omista heikkouksista, ja näin mennä taas helpoimman kautta. "En voi itselleni mitään, näin minut on kasvatettu." Tunnistin siis suurimmaksi kehittämiskohteekseni psyykkisellä puolella olevat traumat, jotka olivat estäneet minua elämästä täyttä elämää.

Lähdin pohtimaan asiaa toista kautta. Lähdin perkaamaan omaa elämääni lapsuudesta nykypäivään, hetkiä jotka ovat aiheuttaneet käytöksessäni mitäkin puolia, syitä, miksi minä olen sellainen kuin olen. Prosessissa auttoi paljon, kun tutustuin Kimmo Takasen Tunne Lukkosi -kirjaan, ja sitä kautta hänen tuotantoonsa muutenkin. Tein hänen tunnelukkotestin (https://tunnelukkosi.fi/) ja tunnistin itseni tunnelukoista.

Hyvä. Olin löytänyt "syyn", miksi en ole tyytyväinen itseeni. Tässä on syytä muistaa, että mikään, mikä liittyy itseesi, ei ole heikkous. On olemassa vain haasteita, jotka pystymme selättämään. Syiden löytyessä minulla oli kaksi vaihtoehtoa; syytän vanhempiani, tai otan itse vastuun, ja lähden kehittämään itseäni ja purkamaan tunnelukkojani. Päätin aloittaa itseni kehittämisen, ja tämän julkaisun lopussa annankin sinulle muutamia vinkkejä, joiden avulla pystyt välttämään niin helpon katkeroitumisen ja syyllistämisen tien.

Sitä ennen maalaan sinulle kuvan. Yksi syy, miksi lähdin tunnelukkoja selvittämään, oli se etten halunnut aiheuttaa samaa omille lapsilleni, vaan haluan tehdä kaikkeni kasvattaakseni heistä henkisesti vahvemmat aikuiset. Luuletko, että omat vanhempasi ajattelivat sinua kasvattaessaan, että tämä tulee aiheuttamaan lapselleni tämän tunnelukon, tästä aiheutuu tämä..? Epäilen kovasti. Jokaisella meistä on omat haasteemme, omat heikkoutemme, ovat kyvyttömyytemme. Sama on ollut meidän vanhemmilla, sama on ollut heidän vanhemmillaan.. Ymmärrät varmaan pointin? On meidän vastuulla katkaista tämä kierre, eikä siinä auta omien vanhempien syyttely.

Löydä siis omat tunnelukkosi tänään, ja lähde avaamaan niitä. Suosittelen tutustumaan Kimmo Takasen tuotantoon, ja käymään hänen nettisivuillaan tekemässä tunnelukkotestin. Kun olet tunnistanut tunnelukkosi, on aika perata syyt niiden takana. Omaa elämää läpikäydessä suosittelen meditaation harjoittelua, ja läpikäyntiä meditatiivisessa tilassa, sillä tällöin voit päästä yhteyteen alitajuntasi kanssa. Oman elämän läpikäyminen kirjoittamalla on myös toimiva keino. 

Seuraavat tehtävät on tehty siinä mielessä, että tunnistit itse suurimmaksi kehittämiskohteeksi psyykkiseltä puolelta. Jos taas koet, että suurin ongelma on esimerkiksi laihduttaa kymmenen kiloa, palaamme näihin kehittämiskohteisiin myöhemmin pohtiessamme fyysisen puolen kehittämistä. Kyseessä on kuitenkin blogi, jonka tarkoitus on käsitellä hyvinvointia kokonaisvaltaisesti.

Tehtävä 1*: Kirjoita kirje henkilöille, joiden toiminta on aiheuttanut tunnelukon sinussa. Käy läpi kirjeessä yksityiskohtaisesti tilanteet, jotka ovat myötävaikuttaneet tunnelukon syntymiseen. Pura kirjeeseen kaikki, mitä olet halunnut henkilöille kertoa. Kirjettä ei kuitenkaan kannata postittaa - tunteiden purkaminen on lähtökohta, kun alamme kehittämään myötätuntoa niitä kohtaan, jotka mielestämme ovat meitä satuttaneet.

Harjoite**: Meditointiharjoitus. Jos et tiedä kuinka meditoitaan, löytyy siihen apua helposti googlettamalla. Yksinkertaisimmillaan meditointi on hiljentymistä, ja oman hengityksen tarkkailua. Tässä harjoitteessa haluan kuitenkin, että meditoinnin avulla kun saavutat alentuneen mielentilan, alat pohtimaan näyttämöä. Tälle näyttämölle, valokeilaan, mieti henkilö, jota kohtaan sinulla on kaunaa, joka on mielestäsi epäonnistunut kasvatuksessasi. Mieti hänet valokeilassa ensin sellaisena aikuisena, kuin hänet muistat. Tämän jälkeen mieti, miltä hän on näyttänyt lapsena. Mieti hänet valokeilaan lapsena, hämmentyneenä, itkuisena, läheisyyttä ja syliä kaipaavana. Mieti itsesi saapuvan lavalle, ottavan hänet syliin, rutistavan lähelle sydäntä. Sellainen sinun isäsi, äitisi tai kasvattajasi on oikeasti ollut, kun hän on sinua laiminlyönyt. Hämmentynyt lapsi. 

Tehtävä 2: Ala pitämään päiväkirjaa. Kirjaa ylös päivän tuntemuksesi, hyvät ja huonot. Kirjaa myös joka päivä ylös vähintään viisi asiaa, josta olet sinä päivänä kiitollinen. Kiitollisuuden tunteen kanssa kun elää, tuntuu monet asiat vähäpätöisiltä. 

* Tämä on mukaelma Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirjan eräästä tehtävästä

** Tämä on mukaelma Susan Jeffersin Feel the fear and do it anyway -kirjan eräästä tehtävästä. Itse koin tehtävän voimakkaammaksi, kun lisäsin siihen mukaan meditaation

Matkan alku - itsensä kehittämisestä siitä blogaamiseen

Sain innostuksen tämän blogin julkaisemiseen omaa tilannetta pohtiessani siitä näkökulmasta, kuinka tilanteeni voisi auttaa ja palvella muita. Elämänasenteeni on ollut tähän vuoteen asti hyvinkin itsekeskeinen (en toki ole sitä itse edes tiedostanut, niin itsekeskeinen se on ollut), ja olen elänyt samaa "ruuhka-aikaa" kuin luultavasti moni muu ikäiseni, pysähtymättä miettimään mihin elämä on minua viemässä. 

Tätä kirjoittaessa olen 31-vuotta (tämä lähinnä itselleni muistutukseksi, kun vuosien jälkeen palaan miettimään kuinka pitkälle elämässäni olen päässyt), elämänsä suurinta kriisiä läpikäynyt mies, joka sai kriisistä valtavan innostuksen lähteä tutkimaan omia valintojaan, elämäntapojaan, käytöstään, sekä pohtimaan omia arvojaan. Näiden pohdintojen, sekä erinäköisiin oppaisiin ja muuhun materiaaliin tutustumalla sain luotua itselleni valtavan voimavaran, jota olen hyödyntänyt kesken olevalla matkallani kokonaisvaltaista hyvinvointia kohti. Tämä blogi onkin kutsu sinulle tarttua haasteeseen, ja pyrkiä kanssani kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia. 

Tämä blogi ei sisällä mitään uskonnollisia piirteitä, mutta osa keinoista, jotka olen kokenut toimiviksi keskellä synkimpiä hetkiä, voidaan mieltää hengellisiksi. Näistä hengellisistä keinoista erittäin toimivaksi olen löytänyt meditaation, ja blogissani tullaankin esittelemään eri meditaatiokeinoja. Suosittelenkin pitämään mielen avoinna.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi ei tietenkään koostu pelkästään henkisestä hyvinvoinnista, vaan se on jokaiselle yksilöllinen sen mukaan, mitkä hänen arvot ovat ja näin ollen tärkeät osa-alueet hänen elämässään. Tietyt tekijät kuitenkin korostuvat, kun hyvinvointia pohditaan kokonaisuutena. Armeijataustani tuleekin ajamaan hyvinvoinnin pohtimista neljän toimintakyvyn osa-alueen avulla; psyykkisen, fyysisen, sosiaalisen ja eettisen. On sinun tehtäväsi määritellä omat arvosi ja itsellesi tärkeät elämän osa-alueet. Voit tarvittaessa sijoittaa niitä esittämieni eri toimintakyvyn osa-alueiden alle (perehdymme tarkemmin myöhemmin miten osa-alueita voidaan tulkita). 

Matka, tai polku kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on pitkä. Muista, että kukaan muu kuin sinä itse kasaat kiviä polullesi matkan vaikeuttamiseksi. Meillä on kyky hallita omia tunteitamme ja ajatuksiamme, ja meillä on keinot ottaa oma elämä hallintaamme! 

Matkan aikana tulen julkaisemaan erinäköisiä tehtäviä, keinoja, pohdintoja sekä suoritteita, joiden avulla hyvinvointia voidaan parantaa. Blogia tullaan kirjoittamaan päiväkirjamaisesti, ja en pysty välttämään esittelemästä joinakin päivänä omia tuntemuksiani (hyviä ja huonoja).

Kuljethan matkan mukanani?

Rakkaudella Jon Jalojärvi