Toivota tunne tervetulleeksi

Onko mikään kestävää,

vai hetken viimas ohikiitävää.

Mitä sillä on väliä,

jos kaikki päättyy lopulta?

Kaikki kaunis kuolee,

elämän polulla lakastuu.

Mut tunne on mikä säilyy,

vaik välillä yli läikkyy.

Tunne et jotain kaunista,

elämässäs oot saanut kokea.

Mikään ei ole ikuista,

nauti siis tästä hetkestä.

Olen puhunut paljon tunteista aikaisemmin, painottaen kuinka olemme vastuussa omista tunteistamme ja kuinka tunteita vastaan ei tulisi taistella. Tämä postaus jatkaa samassa linjassa aiempien kanssa, hieman tosin eri näkökulmasta tunteiden kanssa työstämistä lähestyen. 

Tunteet nimensä mukaisesti tunnetaan, ne koetaan, omaksutaan omaksi itseä, minuutta. Harva sanoo tuntevansa olonsa alakuloiseksi tai että minä koen masennuksen tunteita, vaan sanomme olevamme alakuloisia tai masentuneita. Tunteesta tulee osa meitä, määrittelemme itsemme kokemiemme tunteiden kautta. Anthony de Mello puhuu tästäkin hyvin kirjassaan Havahtuminen. Läsnäolo ja tunteiden tarkkailu ulkopuolisen tarkkailijan roolista, antaen tunteiden tulla ja mennä lävitse, estää meitä muuttumasta kokemaksemme tunteeksi.

Tunteet tulevat ja menevät. Tämä ei  poista meidän vastuuta tunteistamme, sillä loppujen lopuksi se olemme me, kuka tulkitsee tilanteet ja asiat niin, että koemme pahaa oloa. Mutta entä kun olemme onnistuneet muodostamaan tunteen, joka aiheuttaa meille pahaa oloa? Ensimmäisenä reaktiona on vastustella tunnetta, paeta sitä tai peitellä sitä kaikin keinoin. Harvoin tulee mieleen toivottaa tunne tervetulleeksi.

Rhonda Byrne käsittelee tunteen tervetulleeksi toivottamista kirjassaan The Secret. Suurin salaisuus. Vain toivottamalla tunteen tervetulleeksi se menettää voimansa ja terävimmän kärkensä, tunteen lopulta laimeten olemattomiin. Vastustelu aiheuttaa vain lisää tuskaa.

Päätin ottaa aktiivisesti tunteiden vastaanottamisen osaksi elämääni, jopa sillä asteella, että "aiheutin" itselleni pahan olon; toisin sanoen, kaivoin mielestäni niitä kokemuksia, tunteita, jopa traumoja, joita en ollut kyennyt täysin kesällä käsittelemään. Mietin kokemuksiani ja tunnustelin tuntemuksia, joita ne minussa herätti. Hymyilin, ja ajattelin mielessäni "terve taas, vanha ystävä". Tunne menetti voimansa, se ei ollut enää osa minua; päästin sen osaksi minua, toivottamalla sen tervetulleeksi. Se oli kuitenkin vieraana minussa, minun ehdoillani.

Tehtävä: Mitä tunnetta olet koittanut vältellä? Kokemusta, ja sen aiheuttamaa olotilaa olla muistamatta? Ota tunne vastaan hymyillen, leiki jopa sillä. Esitä sille jokin fraasi leffasta, "Hello mr.Anderson". 

Työhyvinvointi

Tämä postaus liittyy hyvinkin paljon siihen, mihin kesällä en välttämättä niin paljon kiinnittänyt huomiota. Kaikki energiani kului itseni kasassa pitämiseen, ja jotenkuten toimivana ihmisenä toimimiseen. Kaikki heijastui kesän aikana myös työpaikalleni, ja oli päiviä kun en todellisuudessa ollut työkykyinen. Silti joka aamu heräsin, ja lähdin töihin. Minkä takia?

Vastuu ja velvollisuus, ne painoivat tietenkin takaraivossa. Yksi suurin este hakeutua sairaslomalle tai edes työterveydenhoidon pakeille oli häpeä; enhän minä nyt tunteiden takia voi olla poissa. Miten muut pärjäisivät, jos olisin sairaslomalla? Miten pärjäisin itse, jos jäisin sairaslomalle? Miten entinen puolisonikin suhtautuisi minuun, pitäisi luultavasti vain heikkona. 

Pahimpina hetkinä en kyennyt keskittymään käsillä olevaan työtehtävään, saati miettiä tulevia. En kyennyt pitkäjänteiseen työskentelyyn, ja usein tehtävät tulivat eteen "yllättäen" kun en kyennyt niihin riittävän aikaiseen valmistautumaan. Olin etäinen, ja aika ajoin äkkipikainen muiden kanssa. Päivät vaihtelivat tietenkin, ja oli päiviä kun kaikki oli hyvin.

Työhyvinvointi oli oikeastaan se asia, jonka kanssa minulla tuntui olevan suurimmin vaikeuksia. Oman itsensä riittämättömyyden ja arvostuksen tunteen kanssa pystyi työstämään muuten, kuin työelämässä. Epäonnistuminen töissä tuntui edelleen huonolta, eikä sen tunteen ylipääseminen ollut helppoa. Latistava ääni päässä kertoi äänekkäästi, ettei minusta ole tähän, olen ihan väärässä tehtävässä. Muutkin ajattelevat niin, se sanoi.

Tästä ylipääsemiseen en oikeastaan osaa sanoa muuta, kuin että pitää olla avoin, riippumatta omasta asemastaan. Jos olet esimies, ole alaisille avoin; näitä tunteita käyn läpi, tällainen päivä minulla on tänään, nyt, tällä hetkellä. Jos olet alainen, ole avoin esimiehellesi. Suorituspaineet yhdistettynä oman elämän kriisiin on huono yhtälö, josta ei seuraa mitään hyvää. Yksin ei pidä jäädä, eikä yksin jäädessä tule uskoa sitä latistavaa ääntä joka kertoo epäonnistumisistamme. 

Aika ja motivaatio

 

Näitä kahta aihetta ajattelin käsitellä alkuun erillisinä postauksina. Myönnän, olisin laukonut sellaisia totuuksia, kuten kuinka aika parantaa  haavat ja että jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa. Tarkemmin asiaa pohdittuani, yhdistin enemmän ja enemmän ajan ja motivaation toisiinsa; kuinka motivaatio heikkenee, jos ei heti saa tuloksia, ja erityisesti, jos tulokset eivät näy vähän ajan kuluttua. Kuinka motivaatiota voitaisiin ylläpitää ajasta huolimatta?

Mikä tahansa muuttuminen vaatii aikaa. On kyse menetyksestä toipumisesta tai itsensä muuttamisesta henkisesti tai fyysisesti, tapahtuvat muutokset hitaasti. Voit toki esittää olevasi menetyksen jälkeen kunnossa, mutta pintaa syvemmällä kuohuaa varmasti. Mutta miten ihmeessä muutosta voi mitata, ja kuinka ylläpitää motivaatiota saavuttaaksesi haluamasi muutostavoitteet?

Olin vielä reilu vuosi sitten fyysisesti ja henkisesti huonossa kunnossa. Fyysinen puoli näkyi keskivartalolla, ja päivittäisenä uupumuksena ja väsymyksenä. Urheilin toki säännöllisesti, mutta se oli aika päämäärätöntä toimintaa. Tekemiseni ei näkynyt suuremmin kehossani, varsinkaan lyhyellä aikavälillä, joten motivaationi liikkumiseenkin vaihteli selkeästi. 

Yksi isoin motivaattorimuutos itselläni oli, kun ostin itselleni kunnon urheilukellon, jonka avulla aloin seuraamaan päivittäistä aktiivista kulutustani. Intouduin lenkkeilemään, ja pian huomasin urheilevani päivittäin, ja että liikkumisellani oli jokin selkeä tavoite. Tuo motivaattori auttaa pitämään minua liikkeellä edelleen, mutta suurin vaikutus sillä oli oman sisäisen motivaation kasvattamisessa.

Aloin olemaan fyysisesti melkein elämäni parhaassa kunnossa, mutta henkisesti voin edelleen huonosti. Sen puolen kehittämisen motivoimiseen tarvittiin ulkoinen sysäys, elämäni suurin kriisi. Tämä kriisi viimeistään työnsi minut sille polulle, jota olen koko elämäni kuvitellut kulkevani, iänikuisen oppimisen polulle.

Kriisin keskellä ajankulku hidastuu. Tulevaisuus näyttää etäiseltä, ulospääsyä ahdingosta ei ole. Se on se hetki kun pitää oikeasti ymmärtää, että asiat tulevat olemaan loistavasti jossakin vaiheessa (hah, luulitte välttyvänne tältä kliseeltä). En kannusta kuitenkaan elämään tulevaisuudessa, vaan sen sijaan tuomaan tulevaisuuden tähän hetkeen; älä mieti ajan parantavan haavoja, vaan elä joka hetki niin, että tuo visio toteutuu. Joinain hetkinä, vaikka vain lyhyinä, voimme olla tuo tulevaisuuden visiomme. Kriisinkin keskellä. Ajan myötä tämä olotila vahvistuu.

Visio tulevaisuudesta oli kantava voima, joka minulla piti yllä motivaatiota itseni kehittämisen kanssa, vaikka samalla painin kaikkien kriisiin liittyvien tunteideni kanssa. Tiesin, että tunteet joita koen, hellittävät, kunhan annan niille tilaa ja aikaa. Ja mikä parasta tiesin, että kun aidosti läpikäyn sen tuskan ja kärsimyksen niiltä pakenemisen sijasta, on lopputuloksena uusi, kehittyneempi versio itsestäni. Enää en tarvinnut ulkoista motivaatiota itseni kehittämiseksi, vaan olin sisäistänyt motivaation lähteen itseeni.

Voinkin vetää ainakin omalta osalta sellaisen johtopäätöksen, että muutoksen polun alkupäässä ulkoinen motivaation lähde on kriittisen tärkeä osa motivaation ylläpitämiseksi. Erityisesti muutoksen alussa muutoksia on vaikea nähdä, ja tämä tappaa helposti osaltaan motivaation. Tällöin olisi hyvä löytää niitä ulkoisia motivaation lähteitä, jotain, mikä potkii sinua eteenpäin, kun sisäinen motivaatio ei riitä. Kun jostakin asiasta tulee ajan myötä tapa, ja parasta olisi että vieläpä nautit siitä, on sisäisen motivaation lähde vahvistunut.

Tehtävä: mikä on se muutos, minkä haluaisit tehdä? Mieti mitä ulkoisia motivaation lähteitä voisit muutoksen tekemiseksi löytää. Voisitko palkita itseäsi, haluatko ylittää jonkun toisen saavutuksen? Kehitä sisäistä motivaatiota saamalla onnistumisen elämyksiä ulkoisten motivaattoreiden avulla. 

Onnellisuus

 

Mukanamme kannamme,

murheet eilisen,

pelot huomisen.

Hetket jotka elämme,

unhoon jää,

vallan saavat huolemme.

Nuo turhat taakkamme,

alas vetävät,

kurjistavat sielumme.

Pois heitä,

anna kuolla,

koe alku uuden elämän.

Onnellisuutta aiheena olen sivunnut monessa aiemmassa postauksessani, mutta kuten niin moni muukin aihe, ansaitsee se mielestäni aivan oman osuutensa. Elämän tarkoitus kun tuntuu olevan onnellisuus, ja niin moni sitä tavoittelee tietämättä todella, mikä tekisi hänestä oikeasti onnellisen. En tiedä itsekään täysin, mutta olen alkanut käsittämään, että onnellisuuden saaminen ulkoisesta lähteestä on todella epätodennäköistä. Materia, rakkaus, tavoitteiden saavuttaminen, jonkun ihmisen muuttuminen toisenlaiseksi, jos olisi enemmän rahaa, ja niin edelleen. Aina löytyy syitä, miksi onnellinen voisi olla joskus tulevaisuudessa, jossain toisessa ajassa ja paikassa, sen sijaan että olisimme onnellisia tällä hetkellä. 

Voisimmeko olla onnellisia tässä hetkessä? Mitä vaatisi, että katsoisimme sitä tilannetta, paikkaa, asemaa ja elämänkohtaamme jossa tällä hetkellä olemme, ja toteaisimme: "Kappas, minä olen onnellinen"? Mitä onnellisuus oikeasti edes on? 

Martin Seligman käsittelee onnellisuutta kirjassaan Authentic Happiness. Käsiteltävänä on nimenomaan pysyvä onnellisuus, ei ne ohikiitävät onnellisuuden hetket (kuten lapsen syntymä), vaan mitkä tekijät vaikuttavat meidän pysyvään onnellisuuden tilaamme. Isona havaintona Seligmanin kirjassa on, että meillä on tapana kuvitella jotkin ihmisryhmät onnellisemmiksi tai onnettomammiksi, kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Laajassa mittapuussa esimerkiksi hyvätuloiset ovat vain vähän onnellisempia kuin pienituloiset.

Pysyvä onnellisuus pystytään "laskemaan" yksinkertaisella kaavalla: H = S + C + V. Tässä H (pysyvä onnellisuus) on yhtä suuri kuin sinun onnellisuuden rajat (S= set range of happiness), olosuhteet (C= circumstances) ja omaehtoinen kontrolli (V= voluntary control) laskettuna yhteen.

S: Onnellisuudella on omat rajansa. Lottovoiton jälkeen ihminen voi olla hetkellisesti onnellisempi kuin mitä hän todellisuudessa on, mutta aikaa myöten, jos mikään muu osa-alue ei muutu, laskee onnellisuus takaisin lähtötasolle. Samoin on myös, jos onnellisuuden määrä on riippuvainen jostain ulkoisesta lähteestä. Jotain pitää saada lisää ja enemmän, jotta onnellisuuden taso pysyy korkeampana. 

C: Voimme vaikuttaa osin olosuhteisiimme. Yhtenä tekijänä onnellisuuden määrässä, johon emme voi vaikuttaa, on asuinmaamme varallisuus. Varakkaampien valtioiden asukkaat ovat keskimäärin onnellisempia, kuin köyhempien valtioiden. Muita vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi ikä, varallisuus, sosiaalinen elämä ja yhtenä Seligmanin havaintona myös hengellisyys.

V: Tämä kohta on pysyvän onnellisuuden kaavassa se, johon voimme vaikuttaa vahvimmin. Tämä sisältää käytännössä sen, miten katsomme elämäämme. Murehdimmeko menneitä, pelkäämmekö tulevaisuuttamme? Koemmeko positiivisia tunteita, kuten kiitollisuutta tai anteeksiantoa? Hyvin pitkälle siis niitä samoja asioita, joita tarkastelimme Oletko optimisti? -postauksessani. 

Onnellisuuteen vaikuttaa siis niin ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät. Pysyvää onnellisuutta ei kuitenkaan voi saavuttaa vain nojaamalla ulkoisiin tekijöihin, sillä halusimme tai emme, elämämme olosuhteet muuttuvat jatkuvasti. Jokin mikä on tehnyt meidät onnelliseksi eilen, ei tee sitä enää tänään. Pysyvä onnellisuus on lähtöisin sisältämme. Monen suuren ajattelijan lähtökohta onnellisuudelle on, että se on sisäistä, ja että jokainen voi olla onnellinen millä hetkellä tahansa. Sen sijaan että onnellisuus olisi jotain, minkä kokee saavuttaessaan jotakin, tai joskus tulevaisuudessa, voimme pyrkiä olemaan onnellisia nyt, tässä hetkessä. 

Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta, on vain tämä hetki. Kaikki muu on joko muistoja mielessämme, tai mielikuvituksemme tuotteita. Näitä samoja asioita käsittelevät muun muassa Eckhart Tolle  kirjassaan The Power of Now, ja Rhonda Byrne on koonnut monia eri lähteitä kirjaansa Suurin salaisuus.

Masentuneisuudesta

Kauneus ja ulkokuori,

hetken elon suuri huoli,

kaik' unhoittaa voi.

Sielusi kauneus,

sen loputon hyvyys,

läpi elämän pysyy.

Anna sen kauneuden,

sielusi, sen haurauden,

loistaa valoa pimeään.

Jos eksyt ikinä,

hukut elon tiellä, muista,

et yksin ole kulkemassa. 

Tästä aiheesta en ajatellut ihan vielä kirjoittaa, mutta jälleen innoituksena toimi keskustelu kanssakulkijan kanssa. Halusin ennen kirjoittamista tunnustella, josko se perinteinen kaamosmasennus iskisi ja veisi taas muutamaksi kuukaudeksi mukanaan, mutta tätä kirjoittaessa näin ei ole käynyt. Ensimmäistä kertaa niin pitkään, kuin muistan, vaikka luulisi, että juuri tänä vuonna se tulisi ja toisi isoveljen, tai no, miksi ei koko sukua mukanaan. En usko keksineeni parannusta masennukseen, mutta huomaan oman ajattelumaailman muutoksen tuoman positiivisen energian, josta uskon olleen ainakin apua sen loitolla pitämisessä.

Olen ollut teini-iästä lähtien masennukseen ja alakuloisuuteen taipuva ihminen. Erityisesti syksyt vähenevän valon myötä sekä keväät lisääntyvän valon myötä ovat olleet haasteellisia. Masentuneisuuteni ei ole toki rajoittunut vain näihin, mutta niinä aikoina se on ollut erityisen selkeästi läsnä. Teini-ikä oli erityisen rankka, päivien vaihdelleen syvästä epätoivon, lohduttomuuden ja toivottomuuden tunteesta joinakin päivinä todella ylienergiseen oloon. Tuolloin jo ajattelin olevani kyvytön hallitsemaan omaa olotilaani, antaen minkä tahansa negatiivisen tunteen viedä mukanaan. Toisaalta, tuolloin tunteet olivat niin ylitsevyöryäviä, että en tiedä miten nykyiselläni reagoisin vastaaviin.

Vaikkei niin voimakkaan kuin teini-ikäisenä, ovat edelliset kolme vuotta elämästäni menneet enemmän ja vähemmän masennuksen vallassa. Tähän liittyviä asioita olen käsitellyt aikaisemmissa postauksissa, mutta käytännössä olen ollut haluton ja kyvytön elämään elämää täysillä. Elämä on ollut tasapaksua selviytymistä, tunnetilojen vaihdellessa laidasta laitaan. En sano olevani mikään poikkeustapaus, vaan keskellä pahimpia ruuhkavuosia tämä on varmastikin yleistä. Tarvitseeko näin kuitenkaan olla? 

Johann Hari pohtii kirjassaa Mielen yhteydet omaa masennustaan, ja siihen hoitona käytettyjä eri lääkityksiä. Masennuslääkkeet varmasti toimivat joillakin, enkä lähde siihen asiaan ottamaankaan kantaa. Itse en ole koskaan ollut niin akuutisti masentunut, että minun olisi pitänyt lääkitykseen turvautua, joten minulla ei ole mielipidettäkään asiaan. Masennusta kuitenkin pidetään yleisesti aivojen kemiallisena häiriötilana, jolloin aivot tuottavat liian vähän serotoniinia, ja tähän epätasapainon tilaan lääkityksen pitäisi purra. 

Hari listaa kirjassaan omien havaintojensa kautta muita syitä, jotka voisivat olla masennuksen taustalla. Hänen mielestään masennusta lisäävät yhteisöllisyyden väheneminen, yhteyden katkeaminen myönteiseen ja turvattuun tulevaisuuteen, yhteyden katkeaminen mielekkääseen työhön, merkityksellisten arvojen menettäminen, ja aseman ja kunnioituksen tavoittelu. Käytännössä siis "nykyaika". Muita syitä voivat olla lapsuuden traumat, yhteyden menetys luontoon ja geenit. Havainnot ovat käytännössä samansuuntaisia, kuin mitä Seligman esitteli jo 90-luvulla kirjassaan Learned Optimism. Siinä Seligman esitti aiemmin tekemiään havaintoja, joiden mukaan 1950-luvun jälkeen varttuneet olivat selkeästi todennäköisemmin masentuneita tietyssä vaiheessa elämäänsä, kuin esimerkiksi 1930-luvun laman aikaan varttuneet.  

Kantavana havaintona Seligmanin kirjassa on, että pessimistisyyteen taipuvilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys masentua kuin optimistisilla ihmisillä. Tämä johtuu pitkälti siitä, miten ihminen asiat kokee. Pessimisti selittää vastoinkäymiset itselleen lopullisina ja huonoina asioina, optimisti taas voi nähdä vastoinkäymiset väliaikaisina ja mahdollisuutena oppia. Näitä narratiiveja kun toistaa itselleen tarpeeksi, on toisen lopputuloksena masentuminen, ja toisen eteenpäin puskeminen. 

Masentuneisuudesta kärsineenä en sano, että masentuminen on ihmisen oma vika. Sillä, miten itsellemme puhumme, kuinka ajattelemme, on suuri merkitys sen kannalta, kuinka nopeasti masennuksesta toivumme ja erityisesti siihen, masennummeko laisinkaan. Viimeinen asia mitä haluan tehdä on syyllistää ketään siitä syvästä ahdingon tilasta, jota masennukseksikin kutsutaan. Sen sijaan, mietin sitä voimaa, joka jokaiselta ihmiseltä löytyy, odottamassa sen valjastamista. Masentuneena uskottelee itselleen olevansa kykenemätön tekemään olotilalleen mitään, ja jää helposti olosuhteiden vangiksi ja uhriksi. 

Näkemällä hyvää epätoivon keskellä, uskomalla tulevaisuuteen vaikka kaikki romahtaa ympärillä, kääntämällä epäonnen onneksi, voi saavuttaa mitä vain. Muodostamalla itselleen tavoitteita, kehittämällä itseään jatkuvasti, ollen kiinnostunut elämän pienistä mysteereistä, miettimällä mitkä omat arvot ovat ja pitämällä niistä kiinni, kääntämällä katseen pelkästään omasta navastaan ympärillä oleviin, kokemalla myötätuntoa ja arvostamalla muita, tulee elämästä paljon mielekkäämpää. Asiat eivät tapahdu meille, vaan meitä varten.   

Elämänhallinnasta (jatkoa ja laajennusta "Hallitsetko elämääsi?" -postaukseen)

          Taakka jok' ennen alleen murskasi,

          jonk' vastuun ottoa loppuun asti vältteli.

         Tunteet jotk' valtoimenaan myrskysivät,

          ei vika ole minussa, syytän häntä.

          Ei murskaa alleen, ei riehu tunteet,

          selkä suorana elämän kun kohtaa.

          Vastuu, jonk' vapaaehtoisesti harteilleen ottaa,

          ylevöittää, vapauttaa uuteen elämään.

Tämänkertainen blogi on laajennettua pohdintaa aikaisemmasta blogistani, "Hallitsetko elämääsi?". Se oli hyvin pikainen kirjoitus kaikkien kiireiden keskellä, enkä saanut siihen ihan sitä pohdintaa, kuin mitä halusin.   

Silloin kun kaikki on epävarmaa, voi varmuutta luoda ympärilleen suunnittelemalla omat päivänsä. Kun on jotakin, mistä osaa pitää kiinni, ei muu epävarmuus ympärillä tunnu niin lohduttoman suurelta. Epävarmuutta kuitenkin on aina, ja sen kanssa tulee oppia elämään. Epävarmuutta, elämää, pitää oppia katsomaan avoimin silmin, ottamaan sen vastaan avoimin sylein. Epävarmuus on hyväksyttävä, sillä epävarmuus on se, mikä tekee elämästä jännittävää. 

Kaikesta ei kuitenkaan tarvitse olla epävarma. Päivien ei kannata antaa kulua täysin omalla painollaan, epävarmana, avuttomana uhrina. Olen huomannut säännöllisten päivärytmien paitsi tasapainottavan olotilaa, loiventavan jyrkkiä nousuja ja laskuja kriisin keskellä, myös tuovan energiaa omaan tekemiseen. Olenkin aikaisemminkin kirjoittanut hieman omasta päivärytmistäni, mutta ajattelin tässä julkaisussa hieman avata sitä enemmän, juuri siitä näkökulmasta, mitä hyötyä itse olen saanut päivien konkreettisesta suunnittelusta.

Aloitan arkiaamuni kello 4.20. Herätyksen aikaisuus johtuu aamurutiineistani; meditoin noin puoli tuntia aamulla, joogaan 10-15 minuuttia, syön aamupalan, ja niinä upeina viikkoina kun saan olla lapsien kanssa, herättelen heidät 5.30. Jotta kerkeän töihin, tulee heidän olla päiväkodissa jo 5.50. Pidän saman rytmin, 4.20 heräämisen, myös niinä viikkoina, kun lapset ovat äidin luona. Tällöin käytän hieman enemmän aikaa ruokailuun, kuin lapsiviikkoina.

Töistä en aio liikaa kirjoittaa, mutta mainitsen vain, että tykkään myös suunnitella työpäivät. Ruokatauoilla usein luen kirjoja tai teen muuta hyödyllistä, ja monet blogipäivityksistäni onkin kirjoitettu ruokataukojen aikana. Aina en saa pidettyä työpäivän suunnitelmasta kiinni, ja varsinkin kesällä tässä oli haasteita. Toisaalta, silloin kaikki tahdonvoimani kului itseni kasassa pitämiseen. 

Töiden jälkeen, riippuen viikosta, käyn joko kuntosalilla, tai vietän aikaa lasten kanssa. Jos lapset ovat luonani, aloitan seitsemän jälkeen opiskelun. Niinä viikkoina, kun lapset ovat luonani, opiskelen noin tunnin ajan. Tämän jälkeen hoidan lasten iltapesut, laitan heidät nukkumaan puoli yhdeksään mennessä, ja urheilen itse vajaan tunnin ajan. Yhdeksään mennessä olen urheillut, syönyt iltapalan ja käynyt pesulla. Lasten ollessa äidin luona, käytän enemmän aikaa urheiluun ja opiskeluun.  

Yhdeksästä kymmeneen meditoin, jonka jälkeen käyn nukkumaan. Saan nykyään nopeasti unta, ja olen unten mailla ennen puoli yhtätoista. Olen aina ollut vähäuninen, joten minulle tuo reilu kuuden tunnin uni on riittävästi. Toki, usein on aamuja, kun haluaisi jäädä vielä sänkyyn makaamaan. Viikonloppuisin saatankin nukkua aina seitsemään asti, mutta kuitenkin niin, että saisin aamurutiinit hoidettua ennen lasten heräämistä niinä viikkoina, kun he ovat luonani.

Päivien suunnittelusta, päivärytmeistä kiinni pitämisestä, olen vapauttanut huomattavan määrän energiaa itse tekemiseen. Minulla ei ole ollut kuukausiin sellaista päivää, että olisin ollut väsynyt, että olisin halunut jäädä sohvalle makaamaan työpäivän päätteeksi, tai että olisin aamusta halunnut jäädä sänkyyn makaamaan yhtä torkutusta pidempään. Tottakai on ollut päiviä, kun olen ollut väsyneempi kuin toisina, lähinnä unenlaadusta johtuen. Ne pitkät illat ja yöt, kun on sängyssä pyörinyt, ovat tottakai näkyneet seuraavana päivänä. Mutta missään vaiheessa se ei ole johtanut siihen, että energiatasoni olisivat olleet alhaiset. 

Jokaista hetkeä, jokaista päivää, ei voi eikä pidä suunnitella. Elämä ei tule menemään koskaan täysin suunnitelmien mukaan, eikä muutoksien pidä heittää sinua pois raiteilta. Muutoksiin pitääkin pyrkiä suhtautumaan positiivisuuden kautta, uusina haasteina, mahdollisuuksina oppia uutta, kokea uusia kokemuksia. Uusia kokemuksia pitääkin saada jatkuvasti, sillä vain sillä tavoin kehitymme ja kasvamme ihmisinä. Arkipäivien rytmittely ja suunnittelu vapauttaa kuitenkin energiaa turhasta ajelehtemisesta. 

Tahdonvoima

 

Tahto vie läpi vaikka harmaan kiven. Jokainen on luultavasti kuullut kyseisen tyyppisen sanonnan. Entä jos tahdonvoima loppuu? Voiko se loppua? Voiko tahdonvoimaa harjoitella?

Olen aina pitänyt tahdonvoimaa muuttumattomana. Se on mitä on, se ei kulu, eikä sitä voi muuttaa. Olen myös pitänyt omaa tahdonvoimaani heikohkona, mitä luultavimmin johtuen muutenkin aikaisemmin heikosta itsetunnostani. "En pysty, en kykene." Tällaisesta ajattelusta tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita, ja olenkin ollut helposti riippuutuva ihminen, on kyse sitten alkoholista, ihmissuhteista tai esimerkiksi tietokonepeleistä. 

Frank Martelan kirja Tahdonvoiman käyttöohje pisti minut pohtimaan omaa tahdonvoimaani. Kirjassa esiteltyjen tutkimusten mukaan niillä ihmisillä, jotka eivät pitäneet tahdonvoimaa rajallisena, tahdonvoima myös kului vähemmän. Tahdonvoima nimittäin kuluu. Aina kun teemme päätöksiä, aina kun kieltäydymme jostakin houkutuksesta, tahdonvoima kuluu. Tästä syystä esimerkiksi kaupoissa kassojen vieressä on herkkuja myytävänä; kun ihminen on tehnyt päätöksiä koko ostosreissunsa ajan, sujahtaa hihnalle helpommin suklaapatukka väsyneen tahdonvoiman takia.

Tahdonvoiman voisikin ajatella olevan eräänlainen lihas. Se väsyy, mutta se myös palautuu. Ja mitä parasta, myös tahdonvoimaa voi harjoitella. Tärkeää tahdonvoiman harjoittelussa ja ylläpidossa on, kuten missä tahansa harjoittelussa, lepo. Keskellä työpäivää esimerkiksi 15 minuutin lepo silmät kiinni (tai itse suosin mindfullness- tai meditaatioharjoitetta) palauttaa tahdonvoimaa. 

Näin jälkikäteen ajateltuna kesällä kaikki omasta tahdonvoimastani kului siihen, että sain itseni aamulla ylös, sain syötyä, liikuttua säännöllisesti, oltua täysillä läsnä lasten kanssa ollessani, sekä siihen etten täysin romahtanut henkisesti. Tahdonvoimaa jäi tämän jälkeen vähän jäljelle, eikä sitä ollut riittävästi esimerkiksi työtehtäviin keskittymiseen täysillä. Pidin itseni kasassa, tahdonvoimalla. Osana kehittynyttä itsetuntoani olen huomannut, ettei oma tahdonvoima ehkä olekaan niin heikko. Olen kuitenkin vain ihminen, eikä minunkaan tahdonvoimani riitä kaikkeen.

Tehtävä: Tee suurimmat päätökset aamupäivän aikana, kun tahdonvoimaa on eniten käytössä. 

Harjoite: Lepää 15 minuuttia työpäivän keskellä niin, ettei sinulla ole muita häirikkeitä (esimerkiksi älä selaa puhelinta, et lepää silloin ollenkaan). Suosin tässä mindfullness- tai meditaatioharjoitetta. 

Myötätunto

                                                 Säteet aamun auringon,

                                                 uuden päivän sulle luo.

                                                 Miten tuon lahjan käytät,

                                                 katkeruutta,

                                                 vaiko iloa muille suot?

Tämänkertainen julkaisu tuli mieleeni, kun juttelin puhelimessa toisen samaa prosessia läpikäyneen henkilön kanssa. Pohdinta liittyi toipumiseen, ja siihen, kuinka toipumisprosessin aikana välillä tuntuu kuin olisi tunteiden vuoristoradassa. Tämä ajattelu johdattelikin mieleni myötätuntoon ja armollisuuteen, ja siihen, kuinka vaikeaa niitä välillä on osoittaa itselleen; kaikessa pitäisi mennä jatkuvasti eteenpäin, takapakin ottamista ei pysty hyväksymään. 

Jokainen suuren menetyksen, suuren tragedian, trauman tai epäonnistumisen kokenut tietää, ettei toipuminen tapahdu lineaarisesti. Välissä on päiviä, kun asiat ovat loistavasti, ja päiviä kun on vaikea saada itseään ylös sängystä, ja päiviä kun nämä tunnetilat vaihtelevat nopeassa tahdissa. Tämä vaihtelu johtaa helposti siihen, että hyvien päivien jälkeen tulee sorruttua itsensä moittimiseen: "Miksi sinä nyt taas tätäkin asiaa vaikeroit?" Omien tunteiden on vaikea antaa olla, ja helpompaa on syyttää itseään siitä, että jälleen kokee samoja tunteita, jotka luulee läpikäyneensä jo viikkoja sitten. Ajatuksiin ja tunteisiin turhautuu, ja ne leimaa helposti huonoiksi. 

Miksi itselleen on niin vaikea osoittaa myötuntoa? Tehdyt virheet, sanotut asiat, heikot hetket ja huonot tunnetilat pyörivät mielessä. Omiin virheisiin on helppo keskittyä, miettiä asioita jotka on jättänyt tekemättä, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä tai jotka olisi voinut tehdä paremmin. Kaikkea leimaa suorittaminen, ja kaikessa pitäisi onnistua täydellisesti. Tilaa virheille ei ole, ja jos virheen tekee, rankaisee siitä itseään muistuttamalla virheestä itseään jatkuvasti.  

Kaikessa tekemisessä tulisikin muistaa kohtuus - olemme vain ihmisiä - ja myötätunnon osoittaminen itseään kohtaan on avain tähän. Vähän kuten mitä itselle anteeksi antamisen kanssa pohdimme; toimimme aina parhaimman tietojemme ja taitojemme varassa. Jälkikäteen asian voivottaminen ei auta. Itseään pitää ymmärtää, itselleen tulee olla armollinen. Myötätunto itseämme kohtaan onkin yksi parhaista lahjoista, jonka voimme itsellemme antaa. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että omat erehdykset pitäisi jättää huomiotta. Päivän tunteet, tunnetilat jotka eivät ole olleet tuottavia, sanat jotka ovat olleet satuttavia, erehdykset joita on tehnyt, olisikin syytä käydä läpi illalla, menemättä niihin tunnetiloihin, vaan eräänlaisessa tarkkailijan roolissa, samalla osoittaen itsellemme myötätuntoa, ja ollen itsellemme armollinen. Näin voimme vaikuttaa siihen, ettemme palaa enää noihin tunnetiloihin niin helposti, ja luomme omaa todellisuuttamme, myötätunnon avulla. Ja pitää muistaa, jos kykenemme myötätuntoon itseämme kohtaan, kykenemme osoittamaan sitä muitakin kohtaan.   

Tehtävä: Käy läpi kulunut päivä. Tunnista kohdat, jolloin et ollut parhaimmillasi. Älä soimaa itseäsi, ole itsellesi armollinen. Pohdi, miten voisit toimia paremmin vastaavassa tilanteessa. Voit liittää tämän tehtävän osaksi meditaatiota, jolloin on helpompi asettua tarkkailijan rooliin menemättä samoihin tunnetiloihin, joita päivällä on läpikäynyt. 

Harjoite: Harjoittele myötätuntoa itseäsi kohtaan. Muista, että kaikki tekevät virheitä. Voimme yrittää vain olla parempia ihmisiä päivä päivältä