Onnellisuudesta vol. 2

 Kolmisen vuotta on vierähtänyt edellisestä "bloggauksesta", ja tätä kirjoittaessa mietinkin olisiko minun pitänyt nimetä tämä blogi hyvinvoinnin sijasta sydänsurujen käsittelynurkaksi tai miksi tahansa. Hyvinvointiahan lähdin blogin alkumatkalla tavoittelemaan, ja yhtenä sivuseurauksena siinä oli onnellisuus - onnelliset kolme vuotta, tai näin minä ainakin ajattelin ja koin, kun katson aikaa taakse päin. Ei hätää, tämä pohjustus aukenee kunhan jatkat eteenpäin lukemista. 

Aiemmassa onnellisuuden blogissanikin käsittelin, nyt kun tekstiä luen niin hieman kankeasti, onnellisuuden alkulähdettä. Seison edelleenkin sen takana, ettei onnellisuutta voi saavuttaa ulkopuolisen lähteen avulla, ja sen huomaan varsinkin nyt, kun en itse ole kyennyt elämään kirjoittamallani tavalla. Olen hyvin paljon nojannut omaa hyvinvointiani ja tunnetilaani, onnellisuuttani, siihen, miten asiat sujuivat rakastamani ihmisen kanssa. Eli, onnistuin jälleen sysäämään vastuun omasta onnellisuudestani osittain toisen ihmisen harteille. 

Mistä tämä johtuu? Noh, kuten kirjoitin kolmesta onnellisesta vuodesta, niin mieleni haluaa määritellä että viimeiset kolme vuotta, jotka parisuhteessa elin, olivat onnellisia. Tällä hetkellä kun käsittelen mahdollisia tuntemuksia, joita tämän parisuhteen mahdollinen päättyminen aiheuttaa, huomaan tiedostamattani kokevan ja tuntevan, että se onnellisuus olisi viety minulta pois. Voisiko tällaisessa tilanteessa olla onnellinen? Onko onnellisuuteni tosiaan sidottu siihen, että olen sen toisen henkilön kanssa, jota rakastan koko sydämestäni?

Vai voinko koittaa miettiä tilannetta toiselta kantilta. Onko tämänhetkisessä tilanteessa asioita, joista voisin olla onnellinen? Päällimmäisenä tunteena kun on suru, epätietoisuus ja epätoivo, miten näistä voisi olla onnellinen? Onnellisuus ehkä tunteena käsitetään hieman väärin, ja onnellisuuden merkkinä pidetään sitä, että on iloinen ja hymyilevä. Mutta mitä kun kohtaakin vastoinkäymisiä, eikä enää hymyilytäkään, ja mielen täyttävät synkät pilvet? Onko silloin ihminen onneton? Onko se näin helposti mitattava asia, vai voisiko se olla jotakin enemmän.

Halusin keskittyä tähän päällimmäisenä olevaan tunteeseeni, tunteeseen, jonka itselleni olin luonut. Tiedättekö, se rintaa ja rintarankaa puristava, hengen salpaava tunne, jonka aikana tuntuu ettei elämässä pysty nauttimaan yhtikäs mistään. Ensimmäisenä mieleeni tuli hieman korni miete - olen onnellinen tästä tunteesta, sillä tiedän ainakin olevani elossa, kun tunnen näin. Sen jälkeen aloin miettimään ehkä hieman syvemmältä. Olen onnellinen siitä, että olen saanut elämääni henkilön, joka saa minut tuntemaan näin. Olen onnellinen siitä, että olen saanut kokea onnellisuutta hänen kanssaan, ja olen onnellinen siitä, että tulen jatkossakin kokemaan tunteita hänen ansiostaan. Nämä tunteet itsessään saattavat olla hyviä tai huonoja, mutta vaatii hyvin paljon keskittymistä, jotta kykenee näkemään niissä huonoissakin hyvät puolet. Tämä ei takaa onnellisuutta, iloisuudesta puhumattakaan, mutta se auttaa käsittelemään niitä helpommin, hyväksymään ne helpommin. Ja jos onnellisuus tuntuu liian isolta sanalta tai tunnetilalta tässä hetkessä, ehkä helpommin kuvailtava tunne on kiitollisuus - kiitollisuus siitä, että saa kokea.

Lyhyestä virsi kaunis - elämässä tulee alamäkiä ja ylämäkiä. Suru tulee eri muodoissa ja eri tilanteissa, ja niin usein hetkellä, kun osaat vähiten sitä odottaa. En tiedä, onko se surusta jotenkin huvittavaa kun pääsee iskemään ilmat pihalle puun takaa, mutta jotakin nautintoa se siitä saa. Kukaan ihminen ei voi olla reagoimatta suruun, joka koskettaa sydänjuuria myöten - mutta ole onnellinen, että juuri sinä saat kantaa sen surun. Se tarkoittaa, että olet kokenut jotakin erittäin merkityksellistä, ja se jos jotakin, on onnellista. 

Valon voima

Tätä postausta olen pyöritellyt mielessäni muutaman viikon ajan, löytämättä kuitenkaan aikaa ajatuksien työstämiseen. 

Ensi kuussa on kulunut vuosi siitä, kun maailmani romahti. Kun kaikki, jonka varaan olin elämäni, identiteettini ja itsetuntoni rakentanut, oli pirstaleina. Tätä oikeastaan Pääsiäisen aikoihin pohdiskelin, kuinka sen symboliikka oli hyvinkin osuvaa itseäni miettiessä; vuosi sitten kuolin, ja kesän aikana astuin alas tuonelaan. Olin omassa henkilökohtaisessa helvetissäni, ja vaikka kuinka välillä yritin, oli ulospääsyä vaikea nähdä. Monesti sitä toivoa jotakin helppoa ulospääsyä tuskasta, keinoa turruttaa mielensä kivulta. Tästäkin syystä olen ylpeä miettiessäni, että selvisin viime kesänkin kärsimyksistä alkoholia juomatta. Sille tielle olisi luultavasti hukkunut sille lähtiessäni.

Usko tulevaan oli syy, mikä minut piti edes hengissä. En nauti kärsimyksestä, harva nauttii, mutta tiesin sen olevan tarpeellista. En ollut koskaan aikaisemmin kärsinyt vastaavalla tavalla, ja vieläpä pyrkien vapaaehtoisesti ottamaan sen vastaan. Otin tietenkin myös harha-askeleita, yrittäen lievittää tuskaa edes hetkellisesti, mutta syvimmiltäni tiesin niiden lopulta aiheuttavan vain enemmän tuskaa. Pohjimmaisena tunteena kuitenkin oli toivo, ja tunne siitä, kuinka tulisin olemaan vahvempi ihmisenä prosessin läpikäytyäni.

Uskon aidosti siihen, että pystymme itse vaikuttamaan siihen, kuinka asiat koemme, ja kuinka annamme niiden vaikuttaa itseemme. En usko sinänsä positiiviseen ajatteluun, jos sen lähtökohtana on uskotella kaiken olevan hyvin, vaikka näin ei olisikaan. Mutta sillä, miten itsellemme kerromme asioiden olevan, on tärkeä merkitys siihen, kuinka asioihin suhtaudumme. Säästyisimme monelta harmilta, mikäli vain osaisimme puhua itsellemme oikein.

Valon voima, oman ajattelumme voima, on suunnaton. Tätä ajattelua pitkää aktiivisesti kehittää, sillä jostain syystä olemme helpommin taipuvaisia negatiiviseen ajatteluun. Nauti auringosta, keväästä, ja omista ajatuksistasi!

 

Pimeä puolemme

Tämänkertaista blogia on mukava kirjoitella vapaapäivänä rappusilla auringosta ja lämmöstä nautiskellessa. Mikäs parempi aihe mielessäni onkaan, kuin valon vastakohta. Tämä on myös jatkumoa viime blogiini, sillä kuten kerroin, tykkään välillä pohdiskella mennyttä, ja erityisesti peilata itseäni menneeseen.

Ihoani koristaa kaksi tatuointia, joista toista täydensin viime kesänä. Kummatkin tatuoinnit olen ottanut suurempien menetyksien edessä, eräänlaisiksi muistutuksiksi ja lopulta voiton merkeiksi. Mutta ennen kuin menen tarkemmin niihin, mitä ne minulle merkitsevät, voisin hieman kirjoitella taustaa.

Nuorempana olin hyvin äkkipikainen, ja saatoin menettää hermoni hyvinkin nopeasti. Otin itseäni kohtaan esitetyn kritiikin hyökkäyksenä itseäni vastaan, enkä osannut suhtautua siihen oikein. Täysi-ikäisenä äkkipikaisuuteen liittyi usein myös alkoholi, ja varsinkin krapulaisina päivinä saatoin menettää hermoni hyvin herkästi. Osin alkoholittomuuteni juontaa juurensa siihen, vaikka nykyään ymmärrän että se ei ole todellinen hoitokeino, vaan oireiden lääkitsemistä. Nautin toisaalta alkoholittomuudesta sen verran, etten siitä aio myöskään luopua.

Edellä kuvatut ovat aina olleet sellaisia puolia itsestäni, jotka olen halunnut piilottaa, joita olen jollain asteella aina hävennyt. Koko identiteettini on lapsesta lähtien perustunut sille, että olen kiltti ihminen, kuka haluaa muille pelkästään hyvää. Muistan, kuinka jo ala-asteikäisenä mietin, kuinka jos vain joku tyttö keneen olin ihastunut huomaisi minut, hän näkisi, kuinka hyvin häntä kohtelisin. Tähän ei oikein sopinut hermojen menettäminen pienistäkin asioista, ja äkkipikaisuuksissaan asioiden sanominen, joita katuisi heti niiden sanomisen jälkeen. Siksi en koskaan suostunut myöntämään tämän puolen olevan osa minua, vaan jonkinlainen virhe, puoli, jonka voisin tukahduttaa olemattomiin  

Lopputuloksena on ollut kiltteyden korostaminen, jopa niin, että olen usein kokenut oman hyvinvointini kärsivän joistain asioista, mutta olen suostunut, koska enhän minä voi olla "paha" ja sanoa vastaan. Nämä tilanteet ovat olleet sitten hyviä polttoaineita sanomisilleni, kun sitten lopulta olen menettänyt hermoni, oli se mistä asiasta sitten tahansa. 

Mutta tatuoinneista. Ensirakkaussuhteeni päättymisen jälkeen otin 18-vuotiaana kumpaakin olkapäähäni tatuoinnin. Vasemmassa olkapäässä on myrskypilvi, ja oikeassa aurinko. Tämän oli oleva muistutuksena minulle, että muista se iloinen, aurinkoinen puoleni, äläkä vain anna vasemman, myrskypilven, tunteille valtaa. Tämä oli jatkumoa toisen puoleni tukahduttamiselleni, joka oli pääsyynä suhteen päättymiselle, minun jättämiselleni. Avioeroni jälkeen kun vihdoin aloin käsittelemään itseäni avoimemmin ja ymmärtämään, mistä olen tehty, pystyin hyväksymään itseni paremmin ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Tämän seurauksena jatkoin vasemman olkapään tatuointia niin, että se peittää vasemman hartiani. Myrskypilvi, jonka takaa pilkistää aurinko, ja teksti (englanniksi) syleile pimeää puoltasi, tai se nielaisee sinut, muistuttaa minua siitä, että minun pitää hyväksyä itseni kokonaisena. Pimeä puoleni on osa minua, ja yrittämällä tukahduttaa sen irtaannutan sen minusta, menetän siitä otteen ja lopulta se kuitenkin saa minusta taas vallan.

Tarkoittaako se sitten sitä, että minun pitää hyväksyä äkkipikaisuuteni, ja ne tilanteet, joissa sanon asioita joita en tarkoita vihaisena, ja kadun niitä heti sen jälkeen? Ei tietenkään. Kun ymmärtää ja hyväksyy sisällään olevan pimeyden, hyväksyy itsensä kokonaisena, pystyy valjastamaan käyttöönsä myös  pimeän puolen energian. Tähän jos haluaa enemmän tutustua, suosittelen esimerkiksi Deepak Chopran, Deppie Fordin ja Marianne Williamsonin kirjaa "The Shadow Effect". Pimeää puolta ensimmäisinä käsitellyt on myös Carl Jung, jonka opeista Jordan B. Peterson ammentaa hyvin omiaan.

Ihminen voi olla kiltti, mutta ei ovimatto. Kiltteydellä tarkoitan sitä, että haluaa luoda ympärilleen vain hyvää. Omien puolien pitäminen ei tarkoita, että asioista pitää kieltäytyä vihaisena, aiheuttaen muille harmia ja pahaa mieltä. Omien tuntemuksien tukahduttaminen lopulta johtaa enemmän pahan luomiseen ympärilleen, kuin hyvän. Siksi, vaikka kieltäytyminen, vastaan sanominen ja omien puolien pitäminen voisi sillä hetkellä tuntua toisesta pahalta, luo se lopulta enemmän hyvää ympärille kuin pahaa. 

Nykyisellään, kun olen hyväksynyt itseni paremmin sellaisena kuin olen (olen muuten myös hyväksynyt kiltteyteni, jota olen usein pitänyt rasitteena juuri sen takia että olen kokenut itseni ovimatoksi, yhdeksi syyksi, miksi minut on lopulta jätetty tai miksi vastapuoli ei tunne vetoa minua kohtaan). Nykyään huomaan kun en riittävästi kuuntele myös pimeää puoltani silloin, kun saatan turhautua joistain pienistäkin asioista. Vaikka tehtävää on vielä huomattavasti, on tämä valovuoden parempi tilanne kuin totaalisen kontrollin menettäminen, suuttuminen ja asioiden sanominen, mitä ei oikeasti tarkoita.

Syleile pimeää puoltasi, tai se nielaisee sinut. Huomaat sen, kun pimeä puoli ottaa vallan niinä hetkinä jolloin menetät totaalisesti kontrollin. 

Henkisestä kasvusta

 Maailma on muutosta, elämä käsitystä - Marcus Aurelius

Olen luonteeltani pohdiskelija. Vaikka pyrkimyksenäni on ollut keskittyä enemmän hetkessä elämiseen, en voi olla huomaamatta uppoutuneeni välillä ajatuksiini, joista lempiaiheenani on tähän asti kulkemani polku. Olenkin pohdiskelijaluonteen lisäksi nostalgiaan taipuvainen; en niinkään kaipaa mennyttä, mutta huomaan välillä esimerkiksi halun käydä katsomassa entistä lapsuudenkotiani sijaitsemansa paikkakunnan ohi ajaessani.

Viime vuoden tapahtumat jättivät ikuiset jäljet minuun. Itse tapahtunut on menettänyt aikaa sitten otteensa minusta, mutta huomaan välillä peilaavan itseäni siihen henkilöön, mitä olin ennen viime kesää. Keskenkasvuinen on päällimmäinen adjektiivi, mikä mieleen tulee näiden pohdintojen aikana. Ei niin, että haluaisin mollata tai lytätä itseäni, vaikka välillä muistot aiheuttavatkin häpeän tunteita, vaan jotta voisin tuntea iloa ja ylpeyttä siitä, kuinka pitkälle olen matkallani päässyt. Toisaalta, tiedän nykyään, ettei matka lopu koskaan.

Aikaisemmin muutos on pelottanut minua. Vaikka ikuinen oppiminen on ollut ajatuksissani elämäni ohjenuorana, en koskaan osannut ulottaa sitä aidosti omaan kasvamiseeni, vaan näin sen enemmänkin tietomäärän kasvamisena. Tiesin, etten esimerkiksi halua sellaista työuraa, jossa pysyn samassa tehtävässä työurani loppuun saakka, mutta en toisaalta ymmärtänyt, mitä se vaatisi minulta ihmisenä kasvamisen suhteen. Nykyisin ymmärrän muutoksen olevan kasvun polttoaine.

Kuten monesti olen kirjoittanut, lähtee asiat liikkeelle itsestä. Niin on myös henkisen kasvun osalta. On liian helppoa syyttää ympärillä olevia ihmisiä heidän vajaavaisuuksistaan, samalla ummistaen silmänsä omiltansa. Tai vaihtoehtoisesti olosuhteita kokemistaan vääryyksistä, huomaamatta että itse voisi kasvaa, jotta voisi luoda olosuhteet, jotka tarjoavat myös muille hyvää. Keskity siihen mihin voit vaikuttaa.