Valon voima

Tätä postausta olen pyöritellyt mielessäni muutaman viikon ajan, löytämättä kuitenkaan aikaa ajatuksien työstämiseen. 

Ensi kuussa on kulunut vuosi siitä, kun maailmani romahti. Kun kaikki, jonka varaan olin elämäni, identiteettini ja itsetuntoni rakentanut, oli pirstaleina. Tätä oikeastaan Pääsiäisen aikoihin pohdiskelin, kuinka sen symboliikka oli hyvinkin osuvaa itseäni miettiessä; vuosi sitten kuolin, ja kesän aikana astuin alas tuonelaan. Olin omassa henkilökohtaisessa helvetissäni, ja vaikka kuinka välillä yritin, oli ulospääsyä vaikea nähdä. Monesti sitä toivoa jotakin helppoa ulospääsyä tuskasta, keinoa turruttaa mielensä kivulta. Tästäkin syystä olen ylpeä miettiessäni, että selvisin viime kesänkin kärsimyksistä alkoholia juomatta. Sille tielle olisi luultavasti hukkunut sille lähtiessäni.

Usko tulevaan oli syy, mikä minut piti edes hengissä. En nauti kärsimyksestä, harva nauttii, mutta tiesin sen olevan tarpeellista. En ollut koskaan aikaisemmin kärsinyt vastaavalla tavalla, ja vieläpä pyrkien vapaaehtoisesti ottamaan sen vastaan. Otin tietenkin myös harha-askeleita, yrittäen lievittää tuskaa edes hetkellisesti, mutta syvimmiltäni tiesin niiden lopulta aiheuttavan vain enemmän tuskaa. Pohjimmaisena tunteena kuitenkin oli toivo, ja tunne siitä, kuinka tulisin olemaan vahvempi ihmisenä prosessin läpikäytyäni.

Uskon aidosti siihen, että pystymme itse vaikuttamaan siihen, kuinka asiat koemme, ja kuinka annamme niiden vaikuttaa itseemme. En usko sinänsä positiiviseen ajatteluun, jos sen lähtökohtana on uskotella kaiken olevan hyvin, vaikka näin ei olisikaan. Mutta sillä, miten itsellemme kerromme asioiden olevan, on tärkeä merkitys siihen, kuinka asioihin suhtaudumme. Säästyisimme monelta harmilta, mikäli vain osaisimme puhua itsellemme oikein.

Valon voima, oman ajattelumme voima, on suunnaton. Tätä ajattelua pitkää aktiivisesti kehittää, sillä jostain syystä olemme helpommin taipuvaisia negatiiviseen ajatteluun. Nauti auringosta, keväästä, ja omista ajatuksistasi!

 

Pimeä puolemme

Tämänkertaista blogia on mukava kirjoitella vapaapäivänä rappusilla auringosta ja lämmöstä nautiskellessa. Mikäs parempi aihe mielessäni onkaan, kuin valon vastakohta. Tämä on myös jatkumoa viime blogiini, sillä kuten kerroin, tykkään välillä pohdiskella mennyttä, ja erityisesti peilata itseäni menneeseen.

Ihoani koristaa kaksi tatuointia, joista toista täydensin viime kesänä. Kummatkin tatuoinnit olen ottanut suurempien menetyksien edessä, eräänlaisiksi muistutuksiksi ja lopulta voiton merkeiksi. Mutta ennen kuin menen tarkemmin niihin, mitä ne minulle merkitsevät, voisin hieman kirjoitella taustaa.

Nuorempana olin hyvin äkkipikainen, ja saatoin menettää hermoni hyvinkin nopeasti. Otin itseäni kohtaan esitetyn kritiikin hyökkäyksenä itseäni vastaan, enkä osannut suhtautua siihen oikein. Täysi-ikäisenä äkkipikaisuuteen liittyi usein myös alkoholi, ja varsinkin krapulaisina päivinä saatoin menettää hermoni hyvin herkästi. Osin alkoholittomuuteni juontaa juurensa siihen, vaikka nykyään ymmärrän että se ei ole todellinen hoitokeino, vaan oireiden lääkitsemistä. Nautin toisaalta alkoholittomuudesta sen verran, etten siitä aio myöskään luopua.

Edellä kuvatut ovat aina olleet sellaisia puolia itsestäni, jotka olen halunnut piilottaa, joita olen jollain asteella aina hävennyt. Koko identiteettini on lapsesta lähtien perustunut sille, että olen kiltti ihminen, kuka haluaa muille pelkästään hyvää. Muistan, kuinka jo ala-asteikäisenä mietin, kuinka jos vain joku tyttö keneen olin ihastunut huomaisi minut, hän näkisi, kuinka hyvin häntä kohtelisin. Tähän ei oikein sopinut hermojen menettäminen pienistäkin asioista, ja äkkipikaisuuksissaan asioiden sanominen, joita katuisi heti niiden sanomisen jälkeen. Siksi en koskaan suostunut myöntämään tämän puolen olevan osa minua, vaan jonkinlainen virhe, puoli, jonka voisin tukahduttaa olemattomiin  

Lopputuloksena on ollut kiltteyden korostaminen, jopa niin, että olen usein kokenut oman hyvinvointini kärsivän joistain asioista, mutta olen suostunut, koska enhän minä voi olla "paha" ja sanoa vastaan. Nämä tilanteet ovat olleet sitten hyviä polttoaineita sanomisilleni, kun sitten lopulta olen menettänyt hermoni, oli se mistä asiasta sitten tahansa. 

Mutta tatuoinneista. Ensirakkaussuhteeni päättymisen jälkeen otin 18-vuotiaana kumpaakin olkapäähäni tatuoinnin. Vasemmassa olkapäässä on myrskypilvi, ja oikeassa aurinko. Tämän oli oleva muistutuksena minulle, että muista se iloinen, aurinkoinen puoleni, äläkä vain anna vasemman, myrskypilven, tunteille valtaa. Tämä oli jatkumoa toisen puoleni tukahduttamiselleni, joka oli pääsyynä suhteen päättymiselle, minun jättämiselleni. Avioeroni jälkeen kun vihdoin aloin käsittelemään itseäni avoimemmin ja ymmärtämään, mistä olen tehty, pystyin hyväksymään itseni paremmin ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Tämän seurauksena jatkoin vasemman olkapään tatuointia niin, että se peittää vasemman hartiani. Myrskypilvi, jonka takaa pilkistää aurinko, ja teksti (englanniksi) syleile pimeää puoltasi, tai se nielaisee sinut, muistuttaa minua siitä, että minun pitää hyväksyä itseni kokonaisena. Pimeä puoleni on osa minua, ja yrittämällä tukahduttaa sen irtaannutan sen minusta, menetän siitä otteen ja lopulta se kuitenkin saa minusta taas vallan.

Tarkoittaako se sitten sitä, että minun pitää hyväksyä äkkipikaisuuteni, ja ne tilanteet, joissa sanon asioita joita en tarkoita vihaisena, ja kadun niitä heti sen jälkeen? Ei tietenkään. Kun ymmärtää ja hyväksyy sisällään olevan pimeyden, hyväksyy itsensä kokonaisena, pystyy valjastamaan käyttöönsä myös  pimeän puolen energian. Tähän jos haluaa enemmän tutustua, suosittelen esimerkiksi Deepak Chopran, Deppie Fordin ja Marianne Williamsonin kirjaa "The Shadow Effect". Pimeää puolta ensimmäisinä käsitellyt on myös Carl Jung, jonka opeista Jordan B. Peterson ammentaa hyvin omiaan.

Ihminen voi olla kiltti, mutta ei ovimatto. Kiltteydellä tarkoitan sitä, että haluaa luoda ympärilleen vain hyvää. Omien puolien pitäminen ei tarkoita, että asioista pitää kieltäytyä vihaisena, aiheuttaen muille harmia ja pahaa mieltä. Omien tuntemuksien tukahduttaminen lopulta johtaa enemmän pahan luomiseen ympärilleen, kuin hyvän. Siksi, vaikka kieltäytyminen, vastaan sanominen ja omien puolien pitäminen voisi sillä hetkellä tuntua toisesta pahalta, luo se lopulta enemmän hyvää ympärille kuin pahaa. 

Nykyisellään, kun olen hyväksynyt itseni paremmin sellaisena kuin olen (olen muuten myös hyväksynyt kiltteyteni, jota olen usein pitänyt rasitteena juuri sen takia että olen kokenut itseni ovimatoksi, yhdeksi syyksi, miksi minut on lopulta jätetty tai miksi vastapuoli ei tunne vetoa minua kohtaan). Nykyään huomaan kun en riittävästi kuuntele myös pimeää puoltani silloin, kun saatan turhautua joistain pienistäkin asioista. Vaikka tehtävää on vielä huomattavasti, on tämä valovuoden parempi tilanne kuin totaalisen kontrollin menettäminen, suuttuminen ja asioiden sanominen, mitä ei oikeasti tarkoita.

Syleile pimeää puoltasi, tai se nielaisee sinut. Huomaat sen, kun pimeä puoli ottaa vallan niinä hetkinä jolloin menetät totaalisesti kontrollin. 

Henkisestä kasvusta

 Maailma on muutosta, elämä käsitystä - Marcus Aurelius

Olen luonteeltani pohdiskelija. Vaikka pyrkimyksenäni on ollut keskittyä enemmän hetkessä elämiseen, en voi olla huomaamatta uppoutuneeni välillä ajatuksiini, joista lempiaiheenani on tähän asti kulkemani polku. Olenkin pohdiskelijaluonteen lisäksi nostalgiaan taipuvainen; en niinkään kaipaa mennyttä, mutta huomaan välillä esimerkiksi halun käydä katsomassa entistä lapsuudenkotiani sijaitsemansa paikkakunnan ohi ajaessani.

Viime vuoden tapahtumat jättivät ikuiset jäljet minuun. Itse tapahtunut on menettänyt aikaa sitten otteensa minusta, mutta huomaan välillä peilaavan itseäni siihen henkilöön, mitä olin ennen viime kesää. Keskenkasvuinen on päällimmäinen adjektiivi, mikä mieleen tulee näiden pohdintojen aikana. Ei niin, että haluaisin mollata tai lytätä itseäni, vaikka välillä muistot aiheuttavatkin häpeän tunteita, vaan jotta voisin tuntea iloa ja ylpeyttä siitä, kuinka pitkälle olen matkallani päässyt. Toisaalta, tiedän nykyään, ettei matka lopu koskaan.

Aikaisemmin muutos on pelottanut minua. Vaikka ikuinen oppiminen on ollut ajatuksissani elämäni ohjenuorana, en koskaan osannut ulottaa sitä aidosti omaan kasvamiseeni, vaan näin sen enemmänkin tietomäärän kasvamisena. Tiesin, etten esimerkiksi halua sellaista työuraa, jossa pysyn samassa tehtävässä työurani loppuun saakka, mutta en toisaalta ymmärtänyt, mitä se vaatisi minulta ihmisenä kasvamisen suhteen. Nykyisin ymmärrän muutoksen olevan kasvun polttoaine.

Kuten monesti olen kirjoittanut, lähtee asiat liikkeelle itsestä. Niin on myös henkisen kasvun osalta. On liian helppoa syyttää ympärillä olevia ihmisiä heidän vajaavaisuuksistaan, samalla ummistaen silmänsä omiltansa. Tai vaihtoehtoisesti olosuhteita kokemistaan vääryyksistä, huomaamatta että itse voisi kasvaa, jotta voisi luoda olosuhteet, jotka tarjoavat myös muille hyvää. Keskity siihen mihin voit vaikuttaa.

Elämän arvaamattomuus

 

Hetki on vierähtänyt viimeisestä postauksestani. Aloitin aikoinaan blogin kirjoittamisen itselleni, tietämättä tulisiko kukaan muu sitä lukemaan. Kirjoittaminen oli keino itselleni käydä läpi ajatuksiani, joita kävin läpi jo viime kesän aikana. Voisinkin sanoa sen olleen tietyllä tavalla surutyötä, tai ainakin sen surutyön avaamista, jonka läpi itseni raivasin. Postausta ei ole hetkeen tullut, ei sen takia, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen, vaan koska minulla ei varsinaisesti ollut mitään kirjoitettavaa. Kaikki kirjoitukset ovat lähteneet liikkeelle intohimosta oman itseni kehittämiseksi, eikä tahtoni ole ollut kirjoittaa jotakin väkisin kirjoittamisen ilosta. 

Tämän helmikuisen postauksen innoituksena oli ajatus, joka on pyörinyt mielessäni jo jonkun aikaa. Olisin voinut otsikoida sen myös toisin, hehkuttaen elämän ihanaa arvaamattomuutta, sillä sitähän se on. Toki monet asiat, tapahtumat, kohtalon oikut ja niin edelleen joita kohtaamme, ovat lähtökohdiltaan tuskallisia. Tuskallisuudesta huolimatta siinä kaikessa on kauneutta, jota ei välttämättä heti huomaa. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, en missään nimessä tarkoita, että pitäisi tyytyä huonoon kohtaloonsa, antautua ja alistua, vaan kohdata kohdalle tulleet esteet, ehkä hymyillä mielessä ja hyväksyä ne, ja jatkaa matkaansa. Kohti uusia pettymyksiä on turhan pessimistinen sanonta, mutta kun ymmärtää sen kauneuden mikä pettymyksienkin takana on, vapautuu niiden aiheuttamasta turhasta tuskasta. Tuska ei ole pitkäkestoisena hyväksi, mutta siinäkin on kauneutta, kaikessa siinä, mitä tuska meille opettaa. Hyväksy tuskasi, ole itsellesi armollinen, ja jatka eteenpäin.

Elämän arvoituksellisuuden kauneus tulee siitä, kuinka et voi koskaan tietää, mitä eteenpäin jatkaminen tuo tullessaan. Tiedostin sisimmissäni jo vajaa vuosi sitten, miten minut silloin lähes tuhonnut ajanjakso elämästäni tulee olemaan se, mikä opettaa minulle eniten, opettaa minut elämään. En kuitenkaan osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea eteenpäin pyrkiminen ja jatkaminen toisi tullessaan. Matkalla on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta toisin kuin ennen, ymmärrän alamäkien olevan tärkeä osa omaa kasvuani. Kaikessa ei voi aina onnistua, eikä epäonnistuminen tarkoita että olisit huonompi ihminen kuin muut. Hyväksyminen ja kasvu ovat avaimia tuskasta vapautumiseen. 

Epäonnistumisista seuraa kasvua, jos sen käyttää oikein, ja kasvusta seuraa aina jotakin hyvää. Hyvää ei voi pakottaa kohdalle, vaan kuten epäonnistumistenkin, pitää hyvän tapahtuminen hyväksyä, höllätä vähän ohjaksista, ja antaa elämän näyttää sen kaikki puolensa. Niinkö sitä olisi tiennyt vajaa vuosi sitten, että tapaisin sellaisen ihmisen, jota en tarvitse täydentämään omia vajaavaisuuksiani, vaan jonka kanssa voin tuntea oloni hyväksi omana itsenäni, vajaavaisuuksineni kaikkineni. Hän ei ole vastuussa onnellisuudestani, kuten en minäkään hänen; olen onnellinen hänen kanssa. 

Elämä on arvoituksellista, ja se tekee elämästä ihanaa!

Memento mori

Uusi vuosi, uudet kujeet. Edelleen olemme matkalla oman itsemme löytämiseksi, todellisen hyvinvoinnin saavuttaaksemme. Monille vuoden vaihtuminen on aikaa, kun tehdään ties minkälaisia lupauksia, vain huomatakseen, että viimeistään tammikuun jälkeen elämänmuutokseen liittyvä motivaatio on lopussa, ja palaamme vanhoihin tapoihin, mutta tällä kertaa lupauksen rikkomisesta aiheutunut syyllisyyden tunne niskassamme. En halua kuulostaa kyyniseltä, mutta en oikein usko uuden vuoden lupauksiin. Mielestäni lupaukset, jotka haluamme tehdä itsellemme, tulisi olla toteutettavissa vuoden minä hetkenä tahansa, juuri nyt, kun vain haluamme. Jos jonkin muutoksen tekemisen aloittamiseen antaa itselleen aikaa, sitoen muutoksen tekemisen johonkin ajankohtaan, on tuosta asiasta luopuminen luultavasti liian suuri haaste toteuttaa. Aivan kuin tupakoitsija, joka lupaa lopettaa tupakoinnin kunhan askin viimeinenkin tupakka on poltettu - vain huomatakseen, että on kohta ostamassa seuraavaa askia, mutta tällä kertaa se on varmasti viimeinen. Siksi lupauksen, muutoksen tekemisen, taustalla pitää olla niin suuri motivaatio, että sen pystyy tekemään heti ja nyt. Motivaatiosta puhuinkin Aika ja motivaatio -postauksessani, ja sieltä voikin etsiä innoitusta motivaation pitkäaikaiselle ylläpitämiselle.

Tämä, vuoden ensimmäinen postaukseni pyörii oikeastaan saman teeman ympärille kuin mihin viime vuoden lopetin, kuten tarkkaavaisimmat otsikosta osaavat päätellä. Memento mori - muista kuolevaisuutesi. Tätä lausetta tiettävästi voittoisien antiikin roomalaisten kenraalien avustajat hokivat kenraaleille; vaikka nyt olet voittoisa, tulet vielä kohtaamaan haasteita, ja jossain vaiheessa myös sinä kuolet. Masentava vuoden aloitus, omasta kuolevaisuudesta muistuttaminen, voisi ajatella. Oikeastaan, siinä ajatuksessa on paljon kauneutta, sillä sen tunnistaminen mahdollistaa hetkessä elämisen, todellisen valveilla olemisen olotilan. 

Ichigo ichie, japanilainen lause jokaisen hetken ikimuistoisuudesta ja ainutlaatuisuudesta, johon Francesco Miralles ja Héctor García keskittyvät samannimisessä kirjassaan, auttaa ymmärtämään omaan kuolevaisuuteen ja hetken kauneuteen liittyvän, menneisyyden muistoista ja tulevaisuuden peloista vapauttavan elämänasenteen. Jokainen kohtaaminen, jokainen ohikiitävä hetki, on itsessään ainutlaatuinen. Ainutlaatuisuutta ei tule pelätä, vaan sitä pitää vaalia. Jokaista hetkeä, kohtaamista, tapahtumaa, tulisikin osata arvostaa sen ainutlaatuisuuden takia, sillä emme koskaan tule kokemaan täysin samanlaista hetkeä, samaa tunnetta tai olotilaa. Jos emme osaa nauttia hetkestä, vaan uppoudumme johonkin muuhun, pian huomaamme kokemusten kiitäneen ohi, ja löydämme itsemme haikailemasta jonkin sellaisen perään, mikä ei koskaan tule toistumaan uudestaan. 

Ichigo ichien lisäksi Miralles ja García valoittavat hyvin kirjassaan japanilaista kintsukifilosofiaa, joka on saanut nimensä rikkoutuneiden kuppien korjaamiseksi käytettävästä kintsukitekniikasta. Siinä kupin korjaamisen jälkeen kuppiin jääneet raot peitetään erilaisilla jalometalleilla, jotka tekevät kupista erittäin kauniin. Filosofia kiteytyy hyvin lauseeseen: "Särkynyttä sydäntä ei tarvitse jättää kärsimään ikuisesti, vaan haavat voi paikata niin kuin rikkoutuneen kupin."

Kintsukifilosofian mukaan omat haavat ja arvet tulisi kantaa ylpeänä, sillä vaikeat ajat ovat usein niitä, jotka kasvattavat meitä eniten ihmisinä. Vastoinkäymiset ja haasteet kuuluvat elämään, ja ne opettavat meitä enemmän kuin seesteiset ajat. Itse huomaan aika ajoin leimaavani itseäni mielessäni, erityisesti viime vuoden kesällä. Eronnut. Hylätty. Jätetty. Epäonnistuja. Lähes yhtä pahan olon sain aiheutettua itselleni vallitsevan tilanteen lisäksi miettimällä, että muut pitäisivät minua leimojeni mukaisena ihmisenä, kuin olisin jotenkin muita huonompi ihminen. "Ei kyennyt edes pitämään perhettään kasassa, aikamoinen luuseri." Vaikka joku näin minusta ajattelisi, olen kuitenkin ymmärtänyt, että nuo leimat, kohtaamamme haasteet ovat niitä, joiden ansiosta olemme sellaisia ihmisiä kuin olemme. Kintsukifilosofia pukee sen hyvin sanoiksi, nuo jalometallein täytetyt, huonojen aikojen aiheuttamat rakomme ovat niitä, mitkä tekevät meistä kauniita. Jos joku näkee ne häpeällisinä leimoina, tulee hänen mielipiteensä asettaa sen arvoiseen asemaan.

Olkaamme siis kiitollisia niistä vastoinkäymisistä, joita vuosi 2022 tulee tarjoamaan, ja nauttikaamme niistä myötätuulista, joita se tuo mukanaan. Kaikessa on kauneutta. Ja, kuten vuoden viimeisessä postauksessa kirjoitin tarinan muinaisesta persialaisesta kuninkaasta - this too, shall pass. Ole iloinen siitä kauneudesta, jonka kohtaat, mutta muista, ettei mikään tässä elämässä ole pysyvää. Emme voi omistaa kauneutta ja onnea, mutta voimme nauttia niistä. Kun se poistuu elämästämme, voimme olla kiitollisia siitä kauneudesta ja onnesta, jota olemme saaneet kokea. Joten memento mori, muista kuolevaisuutesi, ja tartu hetkeen. Elä ja koe vuosi 2022.